Meillä lapset ei harrasta mitään, kun meillä aikuisilla riittää huisketta ihan muutenkin, mutta kyllä ne meidänkin mukulat jotain touhuaa. Tässä raporttia.
1. Uiminen
Kääpä pääsi nyt syksyllä vihdoin uimakouluun ja oli ihan säpinä. Se oli luukuttanut U-I-U-I-Uimakoulua niin monta kertaa, että se kommentoi jokaiseen juttuun, että "Rajamäen uimahallissa tehtiin..." Meidän uimakoulu oli siis Myrtsissä. Ihan huippu systeemi, sillä lapsen saattoi jättää ja noutaa aulasta eikä aikuisen tarvinnut hengailla koko aikaa hallilla. Kävin aina lauantaisin äidin kanssa kaupassa ja sunnuntaina sitten kahvilla, usein otin Minikäävän silloin mukaan. Viisi viikkoa elämästä hujahti hetkessä.
Olimme aloittaneet uimahalleilut jo aiemmin, kun kerran uskaltauduin kolmen lapsen kanssa hallille ystävän kutsusta. M, L ja M olivat juuri lähdössä, mutta sain sen verran apua, että saatiin kellukkeet sun muut kuntoon. Jäätiinkin sitten ihan koukkuun siihen touhuun. Yleensä istun Toukon kanssa vauvojen altaassa, jossa myös Minikääpä tykkää touhuta ja Kääpä polskii itsekseen lasten altaassa. Välillä sitten olen Käävän kaverina Touko kainalossa. Mukavinta on toki, jos voi jättää Mettisen Miehelle. Toisaalta olisi ihana päästä uittelemaan Toukoa lämpöiseen terapia-altaaseen, vauva varmasti nauttisi.
Keskiviikkona olimme taas pitkästä aikaa uimassa. Kääpä polski lastenaltaassa ees taas, Minikääpä viihtyi myös ja minä livahdin porealtaaseen. Sieltä sitten näin, kun Kaapolainen kasteli turkoosilla kastelukannullaan suurta, kaljua miestä. Edellisellä kerralla huomasin, että kas, Kaapo on järjestänyt kahvikutsut uima-altaan väelle. Kaikilla aikuisilla oli muovinen kuppi kädessä ja siitä ne sitten hörppivät kaffia omia lapsia vahtiessaan. Uimalauta toimi tarjottimena.
Kääpä on kyllä sinnikäs tuon uimisenkin suhteen. Se vaan treenaa ja treenaa, kunnes on ihan hytisevä ja sinihuuli. Äitiinsä tullut siinäkin.
2. Ymmerstan koulun jumppa
Ystävämme järjestivät meille jumppahetkiä läheiselle koululle. Mukana oli perhekerhon väkeä. Lapset saivat kirmata, keinua renkaissa, kiivetä köysissä ja puolapuissa ja leikkiä Karhu nukkuuta. Niin, ja juoksukilpailuja ei toki sovi unohtaa. Iso tila oli ihanan inspiroiva tämän 68 neliön jälkeen. Ja samalla sai sitten myös puida oman kylän tapahtumat, synnytykset ja asuntokaupat. Kiitokset vielä järjestelyistä, H ja S!
3. Perhekerhot
Peruna perjantaina on perhekerho. Kokeilimme kerhoa vuonna 2004 Käävän kanssa, mutta hulina pelotti. Palasimme kuvioihin Käävän ollessa yhdeksänkuinen ja silloin homma jo sujui. Sitten kävimme Käävän ja Minikäävän kanssa kerhoilemassa ja nyt joukkoon on liittynyt sitten tuo Toukolainen. Tänään sain kahvitella ihan rauhassa, kun Toukokin ryömi muiden mukaan leikkimään. Touko on siis iso ukko jo, ja ihan oikea hammaspeikkokin. Ukkeli on ollut viime aikoina vähän itkuinen tuon hampaan takia, mutta nyt sen puhjettua jaksaa taas naureskella ja jatkaa taputusharjoituksia.
Mammat ja muksut on sitten toinen vastaava sessio, jossa ollaan käyty. Siellä aikuinen saa jälleen kahvia ja lapset leikkiä. Syksyn suosikki on ollut Peter Pan. Kääpä haluaa olla aina Peter, E on Helinä ja pienet pojat, Minikääpä ja T, ovat sitten milloin mitäkin: Kapteeni koukkuja, krokotiilejä tai vain pahiksia. Leikissä kiipeillään liukkaalla kalliolla ja puussa ja vaatteet ovat session jälkeen taatusti valmiita koneeseen.
4. Avoin päiväkoti
Tämä on myös ihan huippu! Lapsille luetaan kirjoja, järjestetään leikkihetkiä ja askartelutuokioita ja vanhemman tehtäväksi jää lähinnä kahvittelu ja jälleen se tilitys. Kaikki, siis ruuan laitto, lelujen siivoaminen ja peppujen pyyhintä, käy tuolla avoimen päiväkodin tiloissa niin paljon kepeämmin, että on ihme, ettei olla muutettu sinne ihan pysyvästi. Lapset ovat saaneet sieltä rakkaan ystävän, joka on ihan oikeesti, siis ihan tosi eskarilainen (!!!) ja tekee siis aamupäivisin kaikkia isojen eskarilaisten juttuja. Oooh.
5. Ikea, Mäkkäri, ABC, Hoplop, Huimala, Sanomatalon kahvila
Ja muut kaupalliset palveluntarjoajat, jotka järjestävät ruokaa ja leikkipaikkoja pientä korvausta vastaan. Kiireisen älykköuranaisäidin pelastus.
Se, mitä oikeasti haluaisin tehdä enemmän, on kyläily ystävien luona. Monasti treffejä sovitaan ja nähdäänkin, mutta valitettavan usein joudutaan sumplimaan, kun aina joku on sairaana tai sairastumassa tai pelkää sairastuvansa. Mutta onneksi sentään joskus tavataan ihan livenä ja saadaan heekkuja.
Itse asiassa tässä kotiäitiydessä oleellisinta on kuitenkin juuri haaveilu. Kunpa lapset pysyisivät terveenä ja päästäisiin reissuun. Kunpa meillä olisi enemmän tilaa leikeille. Ja tietysti se kaikkien syvin haave - haave siitä, että edes joskus saisi juoda rauhassa kahvit. Ja santsikupinkin vielä.
No, nyt kuitenkin koittaa pian se hetki, kun minä lähden töihin ja parkkeeraan paikalle numero 13. Onko taikausko syntiä? Voiko paikalta numero 13 ponnistaa vielä mielekkäisiin työtehtäviin vai oliko se sitten siinä? Mutta kahvia saan silti juoda, se on sentään varmaa tässä globaalin talouskriisin ravistelemassa ja sikainfluenssan runtelemassa maailmassa. Kahvia saan.
Friday, November 27, 2009
Thursday, November 19, 2009
15.1 – 7.12.2009
Pian koittaa paluu sorvin ääreen ja nyt pitäisi sitten paniikissa tallettaa lähes vuoden muistot. Keväällä vielä bloggailinkin, mutta nyt se on jäänyt arjen jalkoihin.
Koko kirjoittelu hyytyi oikeastaan Toukon sairaalakeikkaan viime toukokuussa. Se on toki jo vanhaakin vanhempi juttu, mutta aloitan sillä.
Koko kevät oli ollut yhtä hösistä. Touko syntyi 31.3 ja siitä sitten parin viikon päästä aloitimme kerhoilut sun muut. Ramppasimme avoimessa päiväkodissa, perhekerhossa, mammoissa ja muksuissa (mummoissa ja maksoissa), asukaspuistoissa ja kirjastoissa. Siis kaikki mahdollinen irti tästä kotipätkästä, äidille virikkeitä laidasta laitaan. Ja lapset piti yrittää muistaa viedä vielä päiväkotiinkin kahdesti viikossa, siis Kääpä ja Minikääpä. Toukolaista eivät vielä ottaneet.
No, riensimme sitten perinteisen kuvion mukaan. Tai sikäli oli spesiaalia, että sisko oli ottanut isommat käävät yökylään. Me menimme Mettisen, Touko Mettisen, kanssa perjantaina päiväkotiin äitienpäiväkahville ja sieltä sitten perhekerhoon. Koska välissä oli luppoaikaa, piipahdimme vielä Tuomarilassa karkki- ja lehtiostoksilla. Touko oli vähän kröhäinen, mutta niinhän se oli ollut melkein aina. Ikää viisi viikkoa. Perhekerhossa juttelin sitten äidin kanssa, jonka vauvalla oli ollut RS-virus. Paluumatkan tulin naapurin kanssa yhtä matkaa, kun häneltä oli kumi puhjennut pyörästä. Myös heidän lapsellaan oli ollut tuo RS ja yskä kuulosti kuulemma ihan samalta.
No, varasin sitten ajan Pikku Jättiin ja lähdimme hakemaan lapsia siskon luota. Lekurista meidät passitettiinkin sitten suoraan Jorviin. Mies saapui sinne töiden jälkeen ja me jonottelimme vastaanotolle. Illalla yhdeksän maissa ukkeli pääsi lekurille ja suoraan osastolle. Mies ja lapset lähtivät taksilla kotiin.
Pääsimme infektio-osastolle eristykseen. Onneksi olin jutellut vielä yhden tutun kanssa heidän RS-virukseen liittyvistä sairaalakokemuksistaan, sillä osasin odottaa omaa patjaa lattialle. Mutta silti. Siinä minä sitten istuin ja Toukolainen pötkötti. Kahden tunnin välein syötin vauvan ja ennen joka syöttöä ukkeli piti punnita. Vähitellen alkoi selvitä, että vaikka vauva joi, ei oikein mitään mennyt sisälle. Ja vähitellen Toukolainen ei jaksanut enää imeä lainkaan, tuijotti vain surkeana. Ja sitten alkoi hengityskin vaikeutua.
No, onneksi oltiin valmiiksi sairaalassa siinä vaiheessa, kun vauva alkoi mennä huonoon kuntoon. Pikkuiselle pistettiin heti tippa päähän ja ukko pääsi yöksi hengitysapulaitteeseen. Minut passitettiin kotiin, mikä oli ihan järkytys. Olin tuolloin ollut sairaalassa jo kaksi yötä ja tuntui tosi kurjalta jättää vauva sinne. Pumppasin maitoa, mikäli muu ei auttaisi itkuun, ja jätin lapseni sinne maskeineen piuhojen keskelle.
Aamulla tulimme Miehen kanssa sairaalaan, olin sentään saanut hiukan nukuttua. Pikku ukko oli jo paremmassa kunnossa ja hymyili meille. Siinä se pieni mies pötkötti ja koska ukkeli oli taas lähes elämänsä kunnossa, pääsi hän pian pois koneista. Seuraava yö oltiin vielä sairaalassa, mutta tiistaina pääsimme sitten kotiin.
Sunnuntaina vietimme sairaalassa äitienpäivää. Miehen ja lasten lähtö venyi ja itkeskelin yksin aamupäivän sairaalassa. Siinä vaiheessa monen viikon valvominen ja kaikki se hässäkkä alkoi purkautua ja päällimmäisenä oli kiitollisuus kolmesta lapsesta. Illalla muu perhe sitten saapui lahjoineen. Saimme yhteiseksi kukkakimpun, Kääpä oli tehnyt pöytäliinan ja Minikääpä pikkuliinan ja sain myös hienot kortit sekä vaaleanpunaisia munkkeja, jotka Kääpä oli valinnut. Mies oli jossain välissä käynyt ostamassa uuden helan lapsikoruuni. Nyt minulla oli sitten kolme lasta ja helaa.
Toukolainen oli kaikkiaan neljä yötä sairaalassa ja Jorvin kanttiini tuli lapsille kovin tutuksi. Lapset valitsivat sieltä Toukollekin pienet lahjat, pupun ja norsun. Niitä Toukolainen nyt sitten jäystää täällä kotona, puoli vuotta myöhemmin.
Touko on iso ukko jo, ryömii pitkin taloa ja leikkii muiden lasten kanssa. Jos Käävillä on jokin leikki meneillään, tulee Touko siihen lähistölle norkoilemaan ja nappaa jonkin lelun itselleen. Siinä se sitten viihtyy ja kuvittelee kai olevansa leikissä isossakin roolissa.
Viimeiset pari viikkoa ollaan tehty asuntokauppoja ja sairasteltu, eli vietetty mahdollisimman rauhallista elämää. Nyt sitten pikku hiljaa pakkaillaan. Joulukuun alussa saadaan avaimet uuteen kotiin, sitten maalaillaan ja kuun puolessa välissä on muutto. Ihanaa saada lisää tilaa! Lapset ovat sitä mieltä, että tässä kolmiossa on ihan riittävästi leikkitilaa, mutta äiti on eri mieltä.
Vaikka kuinka on ihanan avaraa, kun keittiö ja olkkari ovat avointa, yhtenäistä tilaa, kaipaan kunnon köökkiä, jonne saa linnoittautua tekemään kotihommia. Ja kirjastohuonetta, jonne voi vetäytyä lueskelemaan. Ja yläkerran lastenhuonetta, jossa säilytetään kaikki pikkusälä, jota Touko ei saa syödä. Ja alakerran leikkihuonetta, jonne saa kaikki kotileikkivehkeet, Duplot ja majat.
No mutta, nyt on siis muutto edessä. Ja töihinpaluu. Saas nähdä, miten saadaan tämä arki pyörimään uudella miehityksellä uudessa paikassa. Ydintiimi pysyy samana, mutta vetäjä vaihtuu. Prosessit menevät varmaan kokonaan uusiksi, mutta sehän ei minua haittaa. Minä sanon aamulla unisille kääville ”Heippa!” ja muutun uranaiseksi.
Koko kirjoittelu hyytyi oikeastaan Toukon sairaalakeikkaan viime toukokuussa. Se on toki jo vanhaakin vanhempi juttu, mutta aloitan sillä.
Koko kevät oli ollut yhtä hösistä. Touko syntyi 31.3 ja siitä sitten parin viikon päästä aloitimme kerhoilut sun muut. Ramppasimme avoimessa päiväkodissa, perhekerhossa, mammoissa ja muksuissa (mummoissa ja maksoissa), asukaspuistoissa ja kirjastoissa. Siis kaikki mahdollinen irti tästä kotipätkästä, äidille virikkeitä laidasta laitaan. Ja lapset piti yrittää muistaa viedä vielä päiväkotiinkin kahdesti viikossa, siis Kääpä ja Minikääpä. Toukolaista eivät vielä ottaneet.
No, riensimme sitten perinteisen kuvion mukaan. Tai sikäli oli spesiaalia, että sisko oli ottanut isommat käävät yökylään. Me menimme Mettisen, Touko Mettisen, kanssa perjantaina päiväkotiin äitienpäiväkahville ja sieltä sitten perhekerhoon. Koska välissä oli luppoaikaa, piipahdimme vielä Tuomarilassa karkki- ja lehtiostoksilla. Touko oli vähän kröhäinen, mutta niinhän se oli ollut melkein aina. Ikää viisi viikkoa. Perhekerhossa juttelin sitten äidin kanssa, jonka vauvalla oli ollut RS-virus. Paluumatkan tulin naapurin kanssa yhtä matkaa, kun häneltä oli kumi puhjennut pyörästä. Myös heidän lapsellaan oli ollut tuo RS ja yskä kuulosti kuulemma ihan samalta.
No, varasin sitten ajan Pikku Jättiin ja lähdimme hakemaan lapsia siskon luota. Lekurista meidät passitettiinkin sitten suoraan Jorviin. Mies saapui sinne töiden jälkeen ja me jonottelimme vastaanotolle. Illalla yhdeksän maissa ukkeli pääsi lekurille ja suoraan osastolle. Mies ja lapset lähtivät taksilla kotiin.
Pääsimme infektio-osastolle eristykseen. Onneksi olin jutellut vielä yhden tutun kanssa heidän RS-virukseen liittyvistä sairaalakokemuksistaan, sillä osasin odottaa omaa patjaa lattialle. Mutta silti. Siinä minä sitten istuin ja Toukolainen pötkötti. Kahden tunnin välein syötin vauvan ja ennen joka syöttöä ukkeli piti punnita. Vähitellen alkoi selvitä, että vaikka vauva joi, ei oikein mitään mennyt sisälle. Ja vähitellen Toukolainen ei jaksanut enää imeä lainkaan, tuijotti vain surkeana. Ja sitten alkoi hengityskin vaikeutua.
No, onneksi oltiin valmiiksi sairaalassa siinä vaiheessa, kun vauva alkoi mennä huonoon kuntoon. Pikkuiselle pistettiin heti tippa päähän ja ukko pääsi yöksi hengitysapulaitteeseen. Minut passitettiin kotiin, mikä oli ihan järkytys. Olin tuolloin ollut sairaalassa jo kaksi yötä ja tuntui tosi kurjalta jättää vauva sinne. Pumppasin maitoa, mikäli muu ei auttaisi itkuun, ja jätin lapseni sinne maskeineen piuhojen keskelle.
Aamulla tulimme Miehen kanssa sairaalaan, olin sentään saanut hiukan nukuttua. Pikku ukko oli jo paremmassa kunnossa ja hymyili meille. Siinä se pieni mies pötkötti ja koska ukkeli oli taas lähes elämänsä kunnossa, pääsi hän pian pois koneista. Seuraava yö oltiin vielä sairaalassa, mutta tiistaina pääsimme sitten kotiin.
Sunnuntaina vietimme sairaalassa äitienpäivää. Miehen ja lasten lähtö venyi ja itkeskelin yksin aamupäivän sairaalassa. Siinä vaiheessa monen viikon valvominen ja kaikki se hässäkkä alkoi purkautua ja päällimmäisenä oli kiitollisuus kolmesta lapsesta. Illalla muu perhe sitten saapui lahjoineen. Saimme yhteiseksi kukkakimpun, Kääpä oli tehnyt pöytäliinan ja Minikääpä pikkuliinan ja sain myös hienot kortit sekä vaaleanpunaisia munkkeja, jotka Kääpä oli valinnut. Mies oli jossain välissä käynyt ostamassa uuden helan lapsikoruuni. Nyt minulla oli sitten kolme lasta ja helaa.
Toukolainen oli kaikkiaan neljä yötä sairaalassa ja Jorvin kanttiini tuli lapsille kovin tutuksi. Lapset valitsivat sieltä Toukollekin pienet lahjat, pupun ja norsun. Niitä Toukolainen nyt sitten jäystää täällä kotona, puoli vuotta myöhemmin.
Touko on iso ukko jo, ryömii pitkin taloa ja leikkii muiden lasten kanssa. Jos Käävillä on jokin leikki meneillään, tulee Touko siihen lähistölle norkoilemaan ja nappaa jonkin lelun itselleen. Siinä se sitten viihtyy ja kuvittelee kai olevansa leikissä isossakin roolissa.
Viimeiset pari viikkoa ollaan tehty asuntokauppoja ja sairasteltu, eli vietetty mahdollisimman rauhallista elämää. Nyt sitten pikku hiljaa pakkaillaan. Joulukuun alussa saadaan avaimet uuteen kotiin, sitten maalaillaan ja kuun puolessa välissä on muutto. Ihanaa saada lisää tilaa! Lapset ovat sitä mieltä, että tässä kolmiossa on ihan riittävästi leikkitilaa, mutta äiti on eri mieltä.
Vaikka kuinka on ihanan avaraa, kun keittiö ja olkkari ovat avointa, yhtenäistä tilaa, kaipaan kunnon köökkiä, jonne saa linnoittautua tekemään kotihommia. Ja kirjastohuonetta, jonne voi vetäytyä lueskelemaan. Ja yläkerran lastenhuonetta, jossa säilytetään kaikki pikkusälä, jota Touko ei saa syödä. Ja alakerran leikkihuonetta, jonne saa kaikki kotileikkivehkeet, Duplot ja majat.
No mutta, nyt on siis muutto edessä. Ja töihinpaluu. Saas nähdä, miten saadaan tämä arki pyörimään uudella miehityksellä uudessa paikassa. Ydintiimi pysyy samana, mutta vetäjä vaihtuu. Prosessit menevät varmaan kokonaan uusiksi, mutta sehän ei minua haittaa. Minä sanon aamulla unisille kääville ”Heippa!” ja muutun uranaiseksi.
Subscribe to:
Posts (Atom)