Viikko sitten keskiviikkona kuulimme yläkerrasta tassuttelua - Toukolainen oli mitä ilmeisimmin paennut sängystään.
-Omaan sänkyyn Touko, nyt on yö!
-Äiti, Toukon naama on ihan punkku!
-Ei haittaa, Toukolla on aina iltaisin punaiset posket!
-Siis tosi, tosi punkku! Se on verta!
Toukolainen oli sanonut yläsängyssä unta hakevalle veljelleen "Nenä!" ja lähtenyt haahuilemaan. Sen johdosta pojan naama, koko poika, tyyny, peitto, lakanat ja matto olivat veressä. Ihme homma.
Seuraavana torstaina Touko saikin sitten pienimuotoiset iltaraivarit. Se rähjäsi tunnin vieressäni. Ihmettelen, että Kääpä ja Minikääpä onnistuivat nukahtamaan siinä metelissä. Yön lapsi nukkui levottomasti ja heräilimme vähän väliä.
Perjantaina Touko olikin sitten kuumeessa ja Mies jäi lapsen kanssa kotiin. Minä vein isommat käävät hoitoon ja tulin töihin. Sain itselleni ja Toukolle peräkkäiset lääkäriajat ja puoli kahdelta hain lapsen, kävimme lekurissa, toin ukon kotiin ja noudin loput lapset. Toukolla oli sitten korvatulehdus ja minulla poskiontelontulehdus. Saimme söpösti samaa antibioottia.
Olin lauantaina tosi hyvällä tuulella, toiveikas ja iloinen. Tuntui, että kaksi antibioottia tekivät ihmeitä ja nyt oltiin menossa kohti terveempiä aikoja. Siivoilin ja järkkäilin paikkoja. Sunnuntaina saimme sitten vieraaksi Kaapolaisen kummin ja vieraan jo ollessa meillä huomasimme, että Miniäinen onkin kuuma kuin kekäle. Kyläily oli mukava, mutta illalla iski epätoivo: en jaksa uutta tautia heti tähän perään! Me olimme maaliskuun aikana olleet ensin kaikki flunssassa, jonka perään sain poskiontelontulehduksen. Sitten saimme kaikki vatsataudin ja sen jälkeen jatkui pieni flunssa. Minä sain sitten maaliskuun toisen poskiontelontulehduksen, Touko sen korvatulehduksen ja nytkö muka sitten pukkaisi uutta tautia.
No, Käävällä oli vähän lämpöä silloin sunnuntaina, mutta maanantaina se meni kuitenkin ihan normaalisti eskariin ja illalla kaverin synttäreille. Miniäinen ja Toukolainen sairastivat pari päivää kanssani ja keskiviikkona saatiin tarhaan ja töihin koko remmi.
Aamu ei mennyt kyllä mitenkään kitkattomasti: Kääpä kiukutteli, ei sanonut Miehelle eskarissa heippoja ja jäi itkemään eteiseen. Kaksi hoitajaa läksytti sitten minua siitä iltapäivällä. Ja olihan se ihan mielettömän kurja juttu. Tosi harmi jättää toinen itkevänä sinne hoitoon, mutta mitä siinä olisi voinut tehdä? Jos lapsen olisi yrittänyt riisua väkisin, olisi seurannut vielä enemmän huutoa ja kiukkua. Ja kun hoitopaikassa on 40 lasta ja kerrallaan kaksi hoitajaa, ei niitäkään riitä joka tilanteeseen. Ja meillä on siis kiire jatkaa matkaa, jotta pojat ehtivät omaan päiväkotiinsa aamiaiselle.
No, tänään kokeillaan sitten uutta systeemiä. Minä tulin töihin aikaisin. Lapset syövät aamiaisen kotona ja mies kävelee lasten kanssa eskarille. Jää rauhassa lapsen kanssa riisumaan vaatteet ja etsimään hoitajan. Sitten aikuis- ja lapsipojat (kuten Minikääpä sanoo) jatkavat matkaa bussipysäkille, menevät bussilla lähelle tarhaa ja kävelevät loppumatkan. Mies vie pojat ja kävelee sitten töihin. Illalla minä haen koko remmin, paitsi en miestä, jolla on tänään taas julkaisupäivä.
Katsotaan miten muilla sujui. Minusta on niin luksusta lähteä aamulla yksin, huolehtia vain itsestäni. Tosin kaikki olivat jo hereillä, sillä olihan erikoispäivä: Touko täytti kaksi vuotta!
Pojat heräsivät kuudelta ja puoli seiskalta nousi myös Kääpä. Pääsimme laulamaan onnittelut ja saimme antaa ensimmäisen lahjan, Lapasen ja Lapaliinan kummitustalon. Touko vaikutti ihan tyytyväiseltä. Pojat olivatkin kyllä jo aloittaneet hommansa: levittäneet kaikki isoveljen villalangat (joita se toivoi 5-vuotislahjaksi) poikien huoneen lattialle ja leikelleet niitä pienemmiksi paloiksi. Kääpä jatkoi aiemmin aloittamansa hissin rakentamista eläinsairaalan lapsille.
Illalla saamme vieraita. Kääpä on luvannut leipoa teeleipiä, ja niiden kanssa saa sitten tuorejuustoja, oliiveja, brieä ja viinirypäleitä. Ja sitten on tietenkin kissakakku. Vähän jännittää sen maku, mutta illalla selviää, miten aprikoosi ja limevalkosuklaarahka sopivat tosielämässä yhteen. Päälle pannaan kerman lisäksi mariannerouhetta, jotta saadaan kissamainen väri. Ja lakusta taiteillaan viikset, korvat ja suu. Nenäksi valitsimme Käävän kanssa marmeladisydämen ja silmät tehdään viinirypäleistä.
Kääpä ja Minikääpä ovat askarrelleet Toukolle lahjoja ja illalla pidetään myös eläinsairaalan hissin avajaiset. Minikääpä meinaa myydä vieraille häntiä.
Wednesday, March 30, 2011
Tuesday, March 22, 2011
Välillä kääpääkin
Meillä päivät ja viikot etenevät aika vauhdilla, varsinkin ne, jolloin ollaan kaikki terveenä. Lapset herää kuuden ja seitsemän välillä, yleensä viikonloppuisin kuudelta ja arkisin seitsemältä. Arkipäivinä olkkarin matolta löytyy kolme vaatepinoa, yhdessä on päällimmäisenä kalsarit, yhdessä vaippa ja yhdessä piksat. Lapset pukevat ja katsovat ohjelmia, tai Toukolaista toki autetaan. Minä syön ruispalani (tai ihan poikkeustilanteessa vähän suklaata) ja puoli kahdeksalta olemmekin jo autossa koko remmi. Ensin Kääpä eskariin Rastaalan koululle, sitten Minikääpä Aarteenetsijöihin ja Touko Taaperoihin Viherkallioon, seuraavaksi Mies hoitoon Karaporttiin ja lopulta minä pääsen tänne omiin hommiini.
Käyn joka aamu jumpassa 8.45 ja iltapäivälläkin, jos ei ole paltsuja. Jumppa on tuntunut yllättävän rankalta näin alkuun, kun treenataan vaan niska-hartiaseutua. Mulla rutisee hartiat, mutta ranteet tuntuvat olevan kunnossa. Jokin paikka sentään.
Pääsin ihan mukavaan projektiin, jota kelpaakin tehdä kesään asti. Sitten olisi suunnitteilla ainakin yksi leiri ja yksi reissu.
Mutta kesään on vielä aikaa. Sitä ennen Toukolainen opettelee puhumaan:
-Kato kissa!
-Kato apina!
-Auta minua!
-Syömään Paapo!
-Touko. Äiti. Isi. Paapo. Kaneva.
-Mennään!
Minikääpä on alkanut kiukkuilemaan tarhaan menosta. Eilen se piiloutui lokeroonsa ja tänään yritti sohvan taakse. Toukolainen menee sen sijaan reippaana. Puhuttiin Miehen kanssa autossa, että pian osat vaihtuvat - Toukolaisella alkaa kapinavaihe ja Miniäinen sopeutuu.
Touko on ihan hassu, kun sitä ujostuttaa, se nimittäin katsoo ylöspäin niin että silmistä näkyy melkein vain valkoista. Kun sen jättää hoitajan syliin, se katsoo kohti kattoa. "Niin, jätä minut vain tänne muiden hoitoon, kyllä minä pärjään. Syön itse puuroni, nukun hylkeen kanssa ja istun sitten hangessa." Ja kun sen hakee, lapsi tuijottaa taivasta. "Hyvin minulla meni, pärjäsin kyllä. Söin reippaasti ja nyt istun taas täällä hangessa".
Käävälle sen sijaan iltapäivähoidon aloitus on ollut ihan kiva juttu. Eilen ne oli tehneet Linnean, Emman, Karlan ja vielä jonkun muun tytön kanssa sirkusesityksen. Liput maksoivat viisi euroa ja kaikkien oli pakko tulla katsomaan. Ne tekivät ihmispyramidin ja Kääpä sai seistä huipulla. Kaikki olivat kuulemma kehuneet esitystä ja ne oli olleet tosi hyviä. Sen uskon.
Kääpä oli myös auttanut kollegaansa Veikkaa äitinsä synttärikortin teossa ja kirjoittanut siihen onnittelut. Ihana, taitava Kääpä!
Minikäävästä on tullut himoaskartelija. Meillä on eteisessä iso kasa pahveja, kankaita ja muuta sälää, ja niistä se loihtii joka päivä koteja taisteluhamstereille, dinosauruksille ja Chuggington-junille. Tänään ne tekee Miehen kanssa Miniäisellekin jouskarin, kun Kääpä sai jo omansa ja on nyt reilun viikon leikkinyt Viidakkopoikaa.
Oltiin viikonloppuna kyläilemässä Toukon kummeilla. Lauantaina kannustettiin Ruppukuoroa ja Kääpä sai sitten jäädä vielä ystävänsä luo yökylään. Ihastuin Markuksen puisiin Lapas-leluihin ja tilasin niitä nyt sitten Toukollekin synttärilahjaksi. Sellaisen pinottavan tornin ja palikkatalon. Toukolaiselle on vaikea keksiä lahjoja, kun se ei ole mielestään yhtään taapero vaan kulkee vaan Jodat ja R2D2-legoukot käsissä. Se osaa sanoakin "R2D2" ja "C3PO". Mutta silti en osta 2-vuotiaalle vielä pikkulegoja, minä haluan elää ensin taaperoleluvaiheen!
Niin. Vaikka Kääpälä on pääasiassa iloa ja elämää, on myös niitä surullisempia asioita. Hyvä ystäväni menehtyi viikko sitten sunnuntaina. Ehdotin Käävälle, että rakentaisimme Star Wars -legoja, vihdoinkin valmiiksi sen joulupukin tuoman linnoituksen. Aloitimme hommat ja Kääpä totesi, että hän rakensikin tätä viimeksi sen sinun kaverisi kanssa, siis sen, joka on nyt kuollut. Minua itketti. Kääpä lohdutti ja sanoi, että kyllä häntäkin itkettäisi, jos hänen ystävänsä, vaikkapa pihan Markus, kuolisi. Kääpä kertoi, että se sinun kaverisi oli ainoa, joka osasi koota Ewokien aluksen. "Niin, hän olikin tosi fiksu." "No niin oli", vahvisti Kääpä.
Käyn joka aamu jumpassa 8.45 ja iltapäivälläkin, jos ei ole paltsuja. Jumppa on tuntunut yllättävän rankalta näin alkuun, kun treenataan vaan niska-hartiaseutua. Mulla rutisee hartiat, mutta ranteet tuntuvat olevan kunnossa. Jokin paikka sentään.
Pääsin ihan mukavaan projektiin, jota kelpaakin tehdä kesään asti. Sitten olisi suunnitteilla ainakin yksi leiri ja yksi reissu.
Mutta kesään on vielä aikaa. Sitä ennen Toukolainen opettelee puhumaan:
-Kato kissa!
-Kato apina!
-Auta minua!
-Syömään Paapo!
-Touko. Äiti. Isi. Paapo. Kaneva.
-Mennään!
Minikääpä on alkanut kiukkuilemaan tarhaan menosta. Eilen se piiloutui lokeroonsa ja tänään yritti sohvan taakse. Toukolainen menee sen sijaan reippaana. Puhuttiin Miehen kanssa autossa, että pian osat vaihtuvat - Toukolaisella alkaa kapinavaihe ja Miniäinen sopeutuu.
Touko on ihan hassu, kun sitä ujostuttaa, se nimittäin katsoo ylöspäin niin että silmistä näkyy melkein vain valkoista. Kun sen jättää hoitajan syliin, se katsoo kohti kattoa. "Niin, jätä minut vain tänne muiden hoitoon, kyllä minä pärjään. Syön itse puuroni, nukun hylkeen kanssa ja istun sitten hangessa." Ja kun sen hakee, lapsi tuijottaa taivasta. "Hyvin minulla meni, pärjäsin kyllä. Söin reippaasti ja nyt istun taas täällä hangessa".
Käävälle sen sijaan iltapäivähoidon aloitus on ollut ihan kiva juttu. Eilen ne oli tehneet Linnean, Emman, Karlan ja vielä jonkun muun tytön kanssa sirkusesityksen. Liput maksoivat viisi euroa ja kaikkien oli pakko tulla katsomaan. Ne tekivät ihmispyramidin ja Kääpä sai seistä huipulla. Kaikki olivat kuulemma kehuneet esitystä ja ne oli olleet tosi hyviä. Sen uskon.
Kääpä oli myös auttanut kollegaansa Veikkaa äitinsä synttärikortin teossa ja kirjoittanut siihen onnittelut. Ihana, taitava Kääpä!
Minikäävästä on tullut himoaskartelija. Meillä on eteisessä iso kasa pahveja, kankaita ja muuta sälää, ja niistä se loihtii joka päivä koteja taisteluhamstereille, dinosauruksille ja Chuggington-junille. Tänään ne tekee Miehen kanssa Miniäisellekin jouskarin, kun Kääpä sai jo omansa ja on nyt reilun viikon leikkinyt Viidakkopoikaa.
Oltiin viikonloppuna kyläilemässä Toukon kummeilla. Lauantaina kannustettiin Ruppukuoroa ja Kääpä sai sitten jäädä vielä ystävänsä luo yökylään. Ihastuin Markuksen puisiin Lapas-leluihin ja tilasin niitä nyt sitten Toukollekin synttärilahjaksi. Sellaisen pinottavan tornin ja palikkatalon. Toukolaiselle on vaikea keksiä lahjoja, kun se ei ole mielestään yhtään taapero vaan kulkee vaan Jodat ja R2D2-legoukot käsissä. Se osaa sanoakin "R2D2" ja "C3PO". Mutta silti en osta 2-vuotiaalle vielä pikkulegoja, minä haluan elää ensin taaperoleluvaiheen!
Niin. Vaikka Kääpälä on pääasiassa iloa ja elämää, on myös niitä surullisempia asioita. Hyvä ystäväni menehtyi viikko sitten sunnuntaina. Ehdotin Käävälle, että rakentaisimme Star Wars -legoja, vihdoinkin valmiiksi sen joulupukin tuoman linnoituksen. Aloitimme hommat ja Kääpä totesi, että hän rakensikin tätä viimeksi sen sinun kaverisi kanssa, siis sen, joka on nyt kuollut. Minua itketti. Kääpä lohdutti ja sanoi, että kyllä häntäkin itkettäisi, jos hänen ystävänsä, vaikkapa pihan Markus, kuolisi. Kääpä kertoi, että se sinun kaverisi oli ainoa, joka osasi koota Ewokien aluksen. "Niin, hän olikin tosi fiksu." "No niin oli", vahvisti Kääpä.
Friday, March 18, 2011
Telkkaria
En katsonut ennen juuri lainkaan telkkaria. En ole ikinä ostanut moista vehjettä itse, koska sille ei ole ollut tarvetta. Käytin vapaa-aikani mielestäni hyödyllisemmin: kävin kävelyllä ja salilla kavereiden kanssa, luin ja opiskelin. Avioliiton myötä sain sitten sen telkkarinkin, mutta se ei edelleenkään herättänyt suurta kiinnostusta. Joskus yritin seurata Miehen kanssa jotain sarjaa, mutten pysynyt juonikuvioissa mukana, koska sotkin kaikki henkilöt.
Jossain vaiheessa pieni epäilyksen siemen alkoi kyteä, vaikkakin olin erittäin tyytyväinen elämääni. Miksi minä vain aherran ja teen järkeviä asioita, kun koko muu kansa löhöää sohvalla ja syö sipsejä?
Päätin tietoisesti tuplata, ellen jopa triplata, telkkarinkatseluaikani. Ongelma oli, että telkkarista ei tuntunut tulevan mitään. En ymmärtänyt, miten joku jaksaa seurata typeriä sarjoja tai vielä typerämpiä tositeeveejuttuja.
No, olihan minulla Kotikatu. Siitä sain sentään tunnin viikossa, kunnes tuottaja vaihtui ja jouduin jättämään sarjan. Mutta mitä sen tilalle? Mielestäni ansaitsin ainakin tunnin hömppää kympin uutisten lisäksi.
Menimme kihloihin ja muutimme yhteen 2001. Ratkaiseva murros TV-urallani tapahtui kesällä 2004, kun odotimme esikoistamme. Ehkä raskaushormonien sumentamat aivoni olivat jotenkin vastaanottavaisemmat viihteelle ja aloin seurata fudista. Katsoimme tuona kesänä kaikki mahdolliset EM-kisamatsit, ekat kotona ja viimeiset sairaalassa vauva sylissä.
Sen jälkeen elämä on käynyt helpommaksi. Kriittisyys on karissut. Otin Kotikadun rinnalle aluksi Täydelliset naiset, joka tuli sopivasti aina maanantaisin partion jälkeen. Seurasimme myös Idolsia.
Vähitellen pääsin sisään sairaalasarjoihin, Greyn anatomia ja House tulivat tutuiksi. Uusimpia tuttavuuksia ovat kokkausohjelmat Master Chef ja Top Chef ja pystyn jopa katsomaan kokonaisen jakson ennen vihaamaani Amazing racea.
Saan viikon telkkaritavoitteeni kevyesti täyteen:
-Master Chef 1 h
-Top Chef 1 h
-Idols (+tarvittaessa American Idolsia) 1-2 h
-House 1 h
-Täydelliset naiset 1 h
-Tappajan näköinen mies 1 h (koska Samuli on ihana ja ohjaaja tuttu)
-Ja kympin uutisista vielä 1 h
Ajatella, seitsemässä vuodessa 700 % kasvu! Olen erittäin tyytyväinen ja koen vihdoin itseni normaaliksi. Minulla oli ala-asteella ystävä, jonka kanssa leikimme toisinaan normaaleja, mutta nyt olen sellainen. Tavis.
Nyt kun tämä telkkariprojekti on saatu päätökseen, aion panostaa uraani.
Jossain vaiheessa pieni epäilyksen siemen alkoi kyteä, vaikkakin olin erittäin tyytyväinen elämääni. Miksi minä vain aherran ja teen järkeviä asioita, kun koko muu kansa löhöää sohvalla ja syö sipsejä?
Päätin tietoisesti tuplata, ellen jopa triplata, telkkarinkatseluaikani. Ongelma oli, että telkkarista ei tuntunut tulevan mitään. En ymmärtänyt, miten joku jaksaa seurata typeriä sarjoja tai vielä typerämpiä tositeeveejuttuja.
No, olihan minulla Kotikatu. Siitä sain sentään tunnin viikossa, kunnes tuottaja vaihtui ja jouduin jättämään sarjan. Mutta mitä sen tilalle? Mielestäni ansaitsin ainakin tunnin hömppää kympin uutisten lisäksi.
Menimme kihloihin ja muutimme yhteen 2001. Ratkaiseva murros TV-urallani tapahtui kesällä 2004, kun odotimme esikoistamme. Ehkä raskaushormonien sumentamat aivoni olivat jotenkin vastaanottavaisemmat viihteelle ja aloin seurata fudista. Katsoimme tuona kesänä kaikki mahdolliset EM-kisamatsit, ekat kotona ja viimeiset sairaalassa vauva sylissä.
Sen jälkeen elämä on käynyt helpommaksi. Kriittisyys on karissut. Otin Kotikadun rinnalle aluksi Täydelliset naiset, joka tuli sopivasti aina maanantaisin partion jälkeen. Seurasimme myös Idolsia.
Vähitellen pääsin sisään sairaalasarjoihin, Greyn anatomia ja House tulivat tutuiksi. Uusimpia tuttavuuksia ovat kokkausohjelmat Master Chef ja Top Chef ja pystyn jopa katsomaan kokonaisen jakson ennen vihaamaani Amazing racea.
Saan viikon telkkaritavoitteeni kevyesti täyteen:
-Master Chef 1 h
-Top Chef 1 h
-Idols (+tarvittaessa American Idolsia) 1-2 h
-House 1 h
-Täydelliset naiset 1 h
-Tappajan näköinen mies 1 h (koska Samuli on ihana ja ohjaaja tuttu)
-Ja kympin uutisista vielä 1 h
Ajatella, seitsemässä vuodessa 700 % kasvu! Olen erittäin tyytyväinen ja koen vihdoin itseni normaaliksi. Minulla oli ala-asteella ystävä, jonka kanssa leikimme toisinaan normaaleja, mutta nyt olen sellainen. Tavis.
Nyt kun tämä telkkariprojekti on saatu päätökseen, aion panostaa uraani.
Thursday, March 10, 2011
Tarhalaiset
Poikien tarhaura on alkanut oikein loistavasti. Ensimmäisenä päivänä Toukolaista itketti vähän unille mentäessä mutta maito ja paijaus lohduttivat ja lapsi nukkui 1,5 h. Hain lapset välipalan jälkeen. Siellä pieni hapsutukkani pisteli jugurttia kollegoiden kanssa. Hoitaja kertoi, että Toukolainen oli heti osannut laittaa unikaverinsa, Mikko-kummilta saadun hylkeen, omaan sänkyynsä. Myös Kaapolaisen päivä oli mennyt hyvin ja hoitaja sanoi, että tuntuu, että lapsi olisi aina ollut tässä ryhmässä. Se on nukkunut joka päivä myös ihan kunnon unet, mikä on pieni ihme, sillä Kaapeli ei ole nukkunut päikkäreitä yli kahteen vuoteen.
Toisena päivänä Toukoa ei itkettänyt senkään vertaa. Löysin lapseni täysissä tamineissa eteisestä odottamasta ulos pääsyä. Minikääpä jo ulkoili. Maanantaina pidimmekin sitten kotipäivän, sillä pojat olivat flunssaisia ja minulla oli poskiontelontulehdus.
Tiistaina Kääpä ja Minikääpä menivät hoitoon vähän surkeina, mutta Touko ihan reippaana. Yksi hoitajista kertoi, että Touko kulkee siellä aina hoitajien perässä ja sanoo "Äiti, äiti". Mieskin on äiti ja Kääpä ja Minikääpä Paapoja. No, ihan hyvin se isompienkin päivä oli sujunut. Molemmat olivat päässeet laskiaismäkeen, saaneet laskiaispullaa ja pojilla oli vielä nakin paistoa pihalla. Pojat olivat ihmeissään, sillä hain tiistaina ja keskiviikkona siskolaisen ennen poikia ja koko remmi pääsi hetkeksi poikien pihaan leikkimään. Joku hoitajista sanoi lapsille, että te taidattekin olla sisaruksia, kun näytätte ihan samalta. Lapset myönsivät ja Minikääpä kertoi reippaasti olevansa Kaapo Aarteenetsijöistä.
Reissuvihkoon oli tullut merkintä, että Toukoa oli vähän kiukuttanut pukemistilanteessa. Myhäilimme Miehen kanssa, että ne alkavat pikku hiljaa tutustua siihen toiseen Toukoon... On se kiltti, avulias hapsutukka ja sitten se naama punaisena maassa kieriskelevä karjuva peikko.
Keskiviikkona menimme suoraan tarhasta taekwondoon. Mies pääsi ekaa kertaa treenaamaan Minikäävän kanssa ja minä, Kääpä ja Toukolainen vietimme aikaa leikkihuoneessa. Olin varannut kaikille evääksi banskuja, kolmioleipiä ja pillimehut ja niiden voimin jaksoimmekin iltapalaan asti. Mies tykkäsi treeneistä ja Minikääpä oli ihan polleana.
Otimme aamulla Toukolle vesirokkorokotteen. Toukoa harmitti paljon, kun ei saanut veikalta pupuleluja, pienen harmituksen aiheutti itse pistos ja kaikkein suurimman protestin lapsi esitti, kun hieno Salama Mc Queen -kännykkä piti antaa takaisin neuvolan tädille.
Tänään pääsin itse vihdoin töihin. Työpaikan hississä soi puhelin ja Käävän hoitaja kertoi, että Kääpä on oksentanut. Jaahas. Mies lähti lasta hakemaan, minä tein muutaman tunnin ihan töitäkin ja hain sitten pojat lounaan jälkeen ennen päikkäreitä. Mies pääsi takaisin töihin iltapäiväksi hoitamaan julkaisunsa kuntoon.
Huomenna on minun vuoroni työskennellä, ellei sitten tauti ehdi ensin.
Toisena päivänä Toukoa ei itkettänyt senkään vertaa. Löysin lapseni täysissä tamineissa eteisestä odottamasta ulos pääsyä. Minikääpä jo ulkoili. Maanantaina pidimmekin sitten kotipäivän, sillä pojat olivat flunssaisia ja minulla oli poskiontelontulehdus.
Tiistaina Kääpä ja Minikääpä menivät hoitoon vähän surkeina, mutta Touko ihan reippaana. Yksi hoitajista kertoi, että Touko kulkee siellä aina hoitajien perässä ja sanoo "Äiti, äiti". Mieskin on äiti ja Kääpä ja Minikääpä Paapoja. No, ihan hyvin se isompienkin päivä oli sujunut. Molemmat olivat päässeet laskiaismäkeen, saaneet laskiaispullaa ja pojilla oli vielä nakin paistoa pihalla. Pojat olivat ihmeissään, sillä hain tiistaina ja keskiviikkona siskolaisen ennen poikia ja koko remmi pääsi hetkeksi poikien pihaan leikkimään. Joku hoitajista sanoi lapsille, että te taidattekin olla sisaruksia, kun näytätte ihan samalta. Lapset myönsivät ja Minikääpä kertoi reippaasti olevansa Kaapo Aarteenetsijöistä.
Reissuvihkoon oli tullut merkintä, että Toukoa oli vähän kiukuttanut pukemistilanteessa. Myhäilimme Miehen kanssa, että ne alkavat pikku hiljaa tutustua siihen toiseen Toukoon... On se kiltti, avulias hapsutukka ja sitten se naama punaisena maassa kieriskelevä karjuva peikko.
Keskiviikkona menimme suoraan tarhasta taekwondoon. Mies pääsi ekaa kertaa treenaamaan Minikäävän kanssa ja minä, Kääpä ja Toukolainen vietimme aikaa leikkihuoneessa. Olin varannut kaikille evääksi banskuja, kolmioleipiä ja pillimehut ja niiden voimin jaksoimmekin iltapalaan asti. Mies tykkäsi treeneistä ja Minikääpä oli ihan polleana.
Otimme aamulla Toukolle vesirokkorokotteen. Toukoa harmitti paljon, kun ei saanut veikalta pupuleluja, pienen harmituksen aiheutti itse pistos ja kaikkein suurimman protestin lapsi esitti, kun hieno Salama Mc Queen -kännykkä piti antaa takaisin neuvolan tädille.
Tänään pääsin itse vihdoin töihin. Työpaikan hississä soi puhelin ja Käävän hoitaja kertoi, että Kääpä on oksentanut. Jaahas. Mies lähti lasta hakemaan, minä tein muutaman tunnin ihan töitäkin ja hain sitten pojat lounaan jälkeen ennen päikkäreitä. Mies pääsi takaisin töihin iltapäiväksi hoitamaan julkaisunsa kuntoon.
Huomenna on minun vuoroni työskennellä, ellei sitten tauti ehdi ensin.
Wednesday, March 02, 2011
Unelmia kohti
Minusta piti tulla lääkäri. No, toki minusta piti tulla myös arkkitehti, opettaja ja psykologi, mutta lukion ekalla päätin, että lääkikseen se on pyrittävä. Luin ekan aikana lähes kaikki psykat, bilsat ja kemmat ja fyssaa ja matikkaa toki myös.
Lukion toka olikin sitten aika lungi, kun melkein kaikki kurssit oli jo käyty. Keskityin kuvikseen ja kahvilassa notkumiseen, mikä oli sikäli hyvä, että tapasin tulevan mieheni. Tosin sitä en tiennyt vielä kahdeksaan vuoteen.
Jotenkin noina kahvila-aikoina mieleeni hiipi epäilys: en ole sittenkään niin kaunis, laiha, kunnianhimoinen, täsmällinen, tunnollinen ja ahkera kuin muut lääkikseen pyrkivät tytöt ja pojat. Olin omasta mielestäni paljon hurjempi ja kapinallisempi ja toisaalta kuuden vuoden koulumaiset opinnot ahdistivat. En myöskään halunnut valmennuskursseille. Isäni oli juuri jäänyt työttömäksi ja niskassa oli valtava asuntolaina. Ja olin myös sitä mieltä, että jos johonkin kouluun ei pääse ilman valmennuskurssia, ei sinne ole menemistä.
No, kirjoitusten jälkeen päätin sitten pyrkiä lukemaan kemiaa yliopistolle. Oli aika idioottivarma juttu, mutta silti luin pääsykokeisiin Pähkinärinteen kirjastossa. Silloin harmittelin, että samalla vaivalla olisin pyrkinyt jonnekin muuallekin, mutta minkäs teit. Jos olisin hakenut sinne lääkikseen, olisin pelännyt epäonnistumista niin, ettei koko hommasta olisi tullut mitään.
Kemian opinnot alkoivat syksyllä -95. Luin vuoden ja pyrin sitten kaverin peesissä TKK:lle, koska se kuulosti silloisen poikaystäväni mielestä hienommalta. Ja siellä sitten olin. Minun piti vaihtaa pääainetta kemiasta johonkin muuhun, mutta pian huomasin, että valmistuminen voisi olla ihan hollilla, jos en nyt hötkyilisi vaan lukisin kiltisti Teknilliset kemiat ja Tehdassuunnittelut. Niin tein ja elokuussa -99 olin ihan oikea diplomi-insinööri. Juhlin valmistumistani Krakovassa, jossa olin muutaman kuukauden harjoittelussa johdepolymeeritukijana.
Kotiin palattuani jatkoin opintoja, sillä töistä ei ollut tietoakaan. Luin tietojenkäsittelytiedettä ja kauppatieteitä, joista sitten myöhemmin valmistuinkin. Joulukuussa menin kaverini kanssa rekrymessuille ja sain ilmaisen lounaan lisäksi yllättäen työpaikan, pääsin HP:lle myymään Unix-servereitä. Se oli kivaa hommaa se. Parin vuoden kuluttua olin mielestäni oppinut kaiken oleellisen ja menin yliopistolle tutkimaan bioinformatiikkaa. Kahden vuoden kuluttua oli taas aika kokeilla jotain uutta, aloitin IT-konsulttina Accenturella.
Pidin kovasti työstäni. Saimme Käävän ja Minikäävän ja jatkoin äitiyslomilla opintojani. Olen lukenut teollisuustaloutta, polymeeriteknologiaa, tietojenkäsittelytiedettä, kasvatustieteitä, matematiikkaa, kemiaa, yritysjuridiikkaa, kansainvälistä liiketaloutta, yritysstrategiaa, kotimaista kirjallisuutta, sosiaalipsykologiaa ja teoreettista filosofiaa – juuri niitä juttuja, jotka ovat kulloinkin tuntuneet kiinnostavilta. Toisaalta työelämä on ohjannut opintoja tiettyyn suuntaan: olen joko halunnut opiskella jotain ihan muuta kuin kulloinenkin työtehtävä edellyttää tai sitten olen saanut kimmokkeen opintoihin silloisesta työstäni.
No mutta, vuonna 2007 pohdiskelin ensimmäisen kerran, että ollaanko tässä menossa oikeaan suuntaan. Vaihdoin työpaikkaa, mutta päädyin lopulta samoihin tehtäviin, vain työnantaja vaihtui. Ostin tuossa vaiheessa kuitenkin Galenoksen, lääkiksen pääsykoekirjan, ja mietin, että pitäisikö sittenkin vielä yrittää.
Työ vei mennessään, käävissäkin oli toki oma hommansa. Seuraavan kerran palasin lääkishaaveisiin vuonna 2009 Toukolaisen ollessa vauva. Kesällä 2009 tein päätöksen: minä pyrin! Isommat käävät jatkoivat tarhassa kaksi päivää viikossa ja tuon ajan minä ja Toukolainen lueskelimme Galenosta. Ukkeli mönki kirjan päällä ja kuolasi sivut märiksi.
Marraskuussa aloitin valmennuskurssin ja joulukuussa työt. Talven ja kevään Mies teki kotona kahta vuoroa, ensin työpäiväni ja sitten opintojeni ajan. Kesäkuussa 2010 vihdoin helpotti, kun pääsykoe oli ohi. Lähdimme Vierumäelle työpaikan mökille lomalle ja minä yritin palata takaisin normiarkeen. Kesäkuun lopussa sain sitten postia - pienen, ohuen kirjekuoren - ja itkin. Minusta ei tule lääkäriä, ei tule.
Alkujärkytyksen jälkeen tuli huojennus: ihanaa, ei tarvitse kitkuttaa kuutta vuotta opiskelijana, ei tarvitse opetella uutta ammattia vaan voin hoitaa nykyiset hommani ja keskittyä kääpiin, nyt kun ne ovat pieniä. Samana kesänä päätin jäädä vielä hetkeksi hoitovapaalle. Tuntui, että Toukolaisen vauva-aika meni niin humauksella.
Niin teinkin, ja helmikuun 2011 loppuun olin kotiäitinä. Kääpä aloitti elokuussa eskarin ja Minikääpä uuden kerhon ja Toukolaisen kanssa kävimme puiston muskarissa ja perhekerhossa. Ja hummailimme Sellossa ja koko porukalla lelukaupoissa. Ihan mahtava pätkä elämää, mutta nyt on taas uuden aika.
Ei tullut siis minusta lääkäriä, vaan DI/KTM/FM/HuK. Ihan jees sekin. Nyt sitten vain pitäisi päättää, että mitä kohti seuraavaksi. Toisaalta minua kiinnostaisi opetushommat, ehkäpä ammattikorkeassa tai jossain aikuiskoulutuskeskuksessa. Ja toisaalta haaveilen esimiestehtävistä.
Tällaisena aurinkoisena kevätpäivänä, kun flunssa on alkanut juuri hellittää, kaikki on onneksi mahdollista.
Lukion toka olikin sitten aika lungi, kun melkein kaikki kurssit oli jo käyty. Keskityin kuvikseen ja kahvilassa notkumiseen, mikä oli sikäli hyvä, että tapasin tulevan mieheni. Tosin sitä en tiennyt vielä kahdeksaan vuoteen.
Jotenkin noina kahvila-aikoina mieleeni hiipi epäilys: en ole sittenkään niin kaunis, laiha, kunnianhimoinen, täsmällinen, tunnollinen ja ahkera kuin muut lääkikseen pyrkivät tytöt ja pojat. Olin omasta mielestäni paljon hurjempi ja kapinallisempi ja toisaalta kuuden vuoden koulumaiset opinnot ahdistivat. En myöskään halunnut valmennuskursseille. Isäni oli juuri jäänyt työttömäksi ja niskassa oli valtava asuntolaina. Ja olin myös sitä mieltä, että jos johonkin kouluun ei pääse ilman valmennuskurssia, ei sinne ole menemistä.
No, kirjoitusten jälkeen päätin sitten pyrkiä lukemaan kemiaa yliopistolle. Oli aika idioottivarma juttu, mutta silti luin pääsykokeisiin Pähkinärinteen kirjastossa. Silloin harmittelin, että samalla vaivalla olisin pyrkinyt jonnekin muuallekin, mutta minkäs teit. Jos olisin hakenut sinne lääkikseen, olisin pelännyt epäonnistumista niin, ettei koko hommasta olisi tullut mitään.
Kemian opinnot alkoivat syksyllä -95. Luin vuoden ja pyrin sitten kaverin peesissä TKK:lle, koska se kuulosti silloisen poikaystäväni mielestä hienommalta. Ja siellä sitten olin. Minun piti vaihtaa pääainetta kemiasta johonkin muuhun, mutta pian huomasin, että valmistuminen voisi olla ihan hollilla, jos en nyt hötkyilisi vaan lukisin kiltisti Teknilliset kemiat ja Tehdassuunnittelut. Niin tein ja elokuussa -99 olin ihan oikea diplomi-insinööri. Juhlin valmistumistani Krakovassa, jossa olin muutaman kuukauden harjoittelussa johdepolymeeritukijana.
Kotiin palattuani jatkoin opintoja, sillä töistä ei ollut tietoakaan. Luin tietojenkäsittelytiedettä ja kauppatieteitä, joista sitten myöhemmin valmistuinkin. Joulukuussa menin kaverini kanssa rekrymessuille ja sain ilmaisen lounaan lisäksi yllättäen työpaikan, pääsin HP:lle myymään Unix-servereitä. Se oli kivaa hommaa se. Parin vuoden kuluttua olin mielestäni oppinut kaiken oleellisen ja menin yliopistolle tutkimaan bioinformatiikkaa. Kahden vuoden kuluttua oli taas aika kokeilla jotain uutta, aloitin IT-konsulttina Accenturella.
Pidin kovasti työstäni. Saimme Käävän ja Minikäävän ja jatkoin äitiyslomilla opintojani. Olen lukenut teollisuustaloutta, polymeeriteknologiaa, tietojenkäsittelytiedettä, kasvatustieteitä, matematiikkaa, kemiaa, yritysjuridiikkaa, kansainvälistä liiketaloutta, yritysstrategiaa, kotimaista kirjallisuutta, sosiaalipsykologiaa ja teoreettista filosofiaa – juuri niitä juttuja, jotka ovat kulloinkin tuntuneet kiinnostavilta. Toisaalta työelämä on ohjannut opintoja tiettyyn suuntaan: olen joko halunnut opiskella jotain ihan muuta kuin kulloinenkin työtehtävä edellyttää tai sitten olen saanut kimmokkeen opintoihin silloisesta työstäni.
No mutta, vuonna 2007 pohdiskelin ensimmäisen kerran, että ollaanko tässä menossa oikeaan suuntaan. Vaihdoin työpaikkaa, mutta päädyin lopulta samoihin tehtäviin, vain työnantaja vaihtui. Ostin tuossa vaiheessa kuitenkin Galenoksen, lääkiksen pääsykoekirjan, ja mietin, että pitäisikö sittenkin vielä yrittää.
Työ vei mennessään, käävissäkin oli toki oma hommansa. Seuraavan kerran palasin lääkishaaveisiin vuonna 2009 Toukolaisen ollessa vauva. Kesällä 2009 tein päätöksen: minä pyrin! Isommat käävät jatkoivat tarhassa kaksi päivää viikossa ja tuon ajan minä ja Toukolainen lueskelimme Galenosta. Ukkeli mönki kirjan päällä ja kuolasi sivut märiksi.
Marraskuussa aloitin valmennuskurssin ja joulukuussa työt. Talven ja kevään Mies teki kotona kahta vuoroa, ensin työpäiväni ja sitten opintojeni ajan. Kesäkuussa 2010 vihdoin helpotti, kun pääsykoe oli ohi. Lähdimme Vierumäelle työpaikan mökille lomalle ja minä yritin palata takaisin normiarkeen. Kesäkuun lopussa sain sitten postia - pienen, ohuen kirjekuoren - ja itkin. Minusta ei tule lääkäriä, ei tule.
Alkujärkytyksen jälkeen tuli huojennus: ihanaa, ei tarvitse kitkuttaa kuutta vuotta opiskelijana, ei tarvitse opetella uutta ammattia vaan voin hoitaa nykyiset hommani ja keskittyä kääpiin, nyt kun ne ovat pieniä. Samana kesänä päätin jäädä vielä hetkeksi hoitovapaalle. Tuntui, että Toukolaisen vauva-aika meni niin humauksella.
Niin teinkin, ja helmikuun 2011 loppuun olin kotiäitinä. Kääpä aloitti elokuussa eskarin ja Minikääpä uuden kerhon ja Toukolaisen kanssa kävimme puiston muskarissa ja perhekerhossa. Ja hummailimme Sellossa ja koko porukalla lelukaupoissa. Ihan mahtava pätkä elämää, mutta nyt on taas uuden aika.
Ei tullut siis minusta lääkäriä, vaan DI/KTM/FM/HuK. Ihan jees sekin. Nyt sitten vain pitäisi päättää, että mitä kohti seuraavaksi. Toisaalta minua kiinnostaisi opetushommat, ehkäpä ammattikorkeassa tai jossain aikuiskoulutuskeskuksessa. Ja toisaalta haaveilen esimiestehtävistä.
Tällaisena aurinkoisena kevätpäivänä, kun flunssa on alkanut juuri hellittää, kaikki on onneksi mahdollista.
Subscribe to:
Posts (Atom)