Minusta piti tulla lääkäri. No, toki minusta piti tulla myös arkkitehti, opettaja ja psykologi, mutta lukion ekalla päätin, että lääkikseen se on pyrittävä. Luin ekan aikana lähes kaikki psykat, bilsat ja kemmat ja fyssaa ja matikkaa toki myös.
Lukion toka olikin sitten aika lungi, kun melkein kaikki kurssit oli jo käyty. Keskityin kuvikseen ja kahvilassa notkumiseen, mikä oli sikäli hyvä, että tapasin tulevan mieheni. Tosin sitä en tiennyt vielä kahdeksaan vuoteen.
Jotenkin noina kahvila-aikoina mieleeni hiipi epäilys: en ole sittenkään niin kaunis, laiha, kunnianhimoinen, täsmällinen, tunnollinen ja ahkera kuin muut lääkikseen pyrkivät tytöt ja pojat. Olin omasta mielestäni paljon hurjempi ja kapinallisempi ja toisaalta kuuden vuoden koulumaiset opinnot ahdistivat. En myöskään halunnut valmennuskursseille. Isäni oli juuri jäänyt työttömäksi ja niskassa oli valtava asuntolaina. Ja olin myös sitä mieltä, että jos johonkin kouluun ei pääse ilman valmennuskurssia, ei sinne ole menemistä.
No, kirjoitusten jälkeen päätin sitten pyrkiä lukemaan kemiaa yliopistolle. Oli aika idioottivarma juttu, mutta silti luin pääsykokeisiin Pähkinärinteen kirjastossa. Silloin harmittelin, että samalla vaivalla olisin pyrkinyt jonnekin muuallekin, mutta minkäs teit. Jos olisin hakenut sinne lääkikseen, olisin pelännyt epäonnistumista niin, ettei koko hommasta olisi tullut mitään.
Kemian opinnot alkoivat syksyllä -95. Luin vuoden ja pyrin sitten kaverin peesissä TKK:lle, koska se kuulosti silloisen poikaystäväni mielestä hienommalta. Ja siellä sitten olin. Minun piti vaihtaa pääainetta kemiasta johonkin muuhun, mutta pian huomasin, että valmistuminen voisi olla ihan hollilla, jos en nyt hötkyilisi vaan lukisin kiltisti Teknilliset kemiat ja Tehdassuunnittelut. Niin tein ja elokuussa -99 olin ihan oikea diplomi-insinööri. Juhlin valmistumistani Krakovassa, jossa olin muutaman kuukauden harjoittelussa johdepolymeeritukijana.
Kotiin palattuani jatkoin opintoja, sillä töistä ei ollut tietoakaan. Luin tietojenkäsittelytiedettä ja kauppatieteitä, joista sitten myöhemmin valmistuinkin. Joulukuussa menin kaverini kanssa rekrymessuille ja sain ilmaisen lounaan lisäksi yllättäen työpaikan, pääsin HP:lle myymään Unix-servereitä. Se oli kivaa hommaa se. Parin vuoden kuluttua olin mielestäni oppinut kaiken oleellisen ja menin yliopistolle tutkimaan bioinformatiikkaa. Kahden vuoden kuluttua oli taas aika kokeilla jotain uutta, aloitin IT-konsulttina Accenturella.
Pidin kovasti työstäni. Saimme Käävän ja Minikäävän ja jatkoin äitiyslomilla opintojani. Olen lukenut teollisuustaloutta, polymeeriteknologiaa, tietojenkäsittelytiedettä, kasvatustieteitä, matematiikkaa, kemiaa, yritysjuridiikkaa, kansainvälistä liiketaloutta, yritysstrategiaa, kotimaista kirjallisuutta, sosiaalipsykologiaa ja teoreettista filosofiaa – juuri niitä juttuja, jotka ovat kulloinkin tuntuneet kiinnostavilta. Toisaalta työelämä on ohjannut opintoja tiettyyn suuntaan: olen joko halunnut opiskella jotain ihan muuta kuin kulloinenkin työtehtävä edellyttää tai sitten olen saanut kimmokkeen opintoihin silloisesta työstäni.
No mutta, vuonna 2007 pohdiskelin ensimmäisen kerran, että ollaanko tässä menossa oikeaan suuntaan. Vaihdoin työpaikkaa, mutta päädyin lopulta samoihin tehtäviin, vain työnantaja vaihtui. Ostin tuossa vaiheessa kuitenkin Galenoksen, lääkiksen pääsykoekirjan, ja mietin, että pitäisikö sittenkin vielä yrittää.
Työ vei mennessään, käävissäkin oli toki oma hommansa. Seuraavan kerran palasin lääkishaaveisiin vuonna 2009 Toukolaisen ollessa vauva. Kesällä 2009 tein päätöksen: minä pyrin! Isommat käävät jatkoivat tarhassa kaksi päivää viikossa ja tuon ajan minä ja Toukolainen lueskelimme Galenosta. Ukkeli mönki kirjan päällä ja kuolasi sivut märiksi.
Marraskuussa aloitin valmennuskurssin ja joulukuussa työt. Talven ja kevään Mies teki kotona kahta vuoroa, ensin työpäiväni ja sitten opintojeni ajan. Kesäkuussa 2010 vihdoin helpotti, kun pääsykoe oli ohi. Lähdimme Vierumäelle työpaikan mökille lomalle ja minä yritin palata takaisin normiarkeen. Kesäkuun lopussa sain sitten postia - pienen, ohuen kirjekuoren - ja itkin. Minusta ei tule lääkäriä, ei tule.
Alkujärkytyksen jälkeen tuli huojennus: ihanaa, ei tarvitse kitkuttaa kuutta vuotta opiskelijana, ei tarvitse opetella uutta ammattia vaan voin hoitaa nykyiset hommani ja keskittyä kääpiin, nyt kun ne ovat pieniä. Samana kesänä päätin jäädä vielä hetkeksi hoitovapaalle. Tuntui, että Toukolaisen vauva-aika meni niin humauksella.
Niin teinkin, ja helmikuun 2011 loppuun olin kotiäitinä. Kääpä aloitti elokuussa eskarin ja Minikääpä uuden kerhon ja Toukolaisen kanssa kävimme puiston muskarissa ja perhekerhossa. Ja hummailimme Sellossa ja koko porukalla lelukaupoissa. Ihan mahtava pätkä elämää, mutta nyt on taas uuden aika.
Ei tullut siis minusta lääkäriä, vaan DI/KTM/FM/HuK. Ihan jees sekin. Nyt sitten vain pitäisi päättää, että mitä kohti seuraavaksi. Toisaalta minua kiinnostaisi opetushommat, ehkäpä ammattikorkeassa tai jossain aikuiskoulutuskeskuksessa. Ja toisaalta haaveilen esimiestehtävistä.
Tällaisena aurinkoisena kevätpäivänä, kun flunssa on alkanut juuri hellittää, kaikki on onneksi mahdollista.
No comments:
Post a Comment