Kuulas syyspäivä

Olimme Miehen kanssa yhtä aikaa etätöissä. Minä naputtelin läppäriä sohvalla, Mies koodasi luurit korvilla keittiön pöydän ääressä. Lounas syötiin yhdessä ja kahvit juotiin terassilla.

Ulkona paistoi aurinko ja se siivilöityi olohuoneeseemme puiden oksien lävitse. Pilkoin omenoita omenapaistokseen ja kuorin porkkanoita ja sipuleita pataan. Syksy oli kauneimmillaan ja kuulaimmillaan.

Tuntui melkein kuin olisin elänyt menneisyydessä, syksyssä 2001. Olimme menneet kesällä Liettuassa kihloihin ja Mies muutti luokseni Lassilaan. Meillä oli oma pieni piha, jossa kasvoi kummallisia, oransseja kasveja. Tai syksyssä 2002, jolloin istuimme portailla taittelemassa origameja hääkutsuihin. Aurinko paistoi silloin samalla tavalla, yhtä matalalta, samalla kirkkaudella. Syyskuun aurinko, jota rakastan kaikkein eniten.

Vain me kaksi ja koko elämä edessä. Tutustuimme toistemme ystäviin. Kävimme aina välillä juhlimassa kaupungilla. Kiiruhdimme töihin juna-bussiyhdistelmällä, Mies Novolle ja minä HP:lle ja myöhemmin yliopistolle. Mietimme, mitä haluamme elämältämme - minkälaista työtä tahdomme tehdä, mihin parhaiten sopisimme?

Haaveilimme lapsista. Mietimme, miten arkemme rullaisi, kun meitä olisikin useampi. Kirjasimme vihkoon ruokalajeja ja keräsin helppoja reseptejä. Valmistimme kasvispihvejä, pilkoimme ja raastoimme. Shoppailimme - ostelimme leluja itsellemme, kun muitakaan ei vielä ollut. Pidimme Lego-rakennusillan ja pelasimme musiikki-Aliasta kavereiden kanssa.

Kun muita ei vielä ollut.

Mun elämä: osa työ, lapset ja opiskelu

Minulla on alkanut kummallinen menneiden muistelujakso. Yksi sysäys siihen oli rakkaan tätini kuolema, ja ehkä yin-joogallakin on osansa. Ja toki helmikuussa täyteen tulevat 40 vuotta vaikuttaa. Olimme Kanervan kanssa flunssassa ja katsoimme kaikki lasten aikaiset valokuva-albumit läpi. Niillä pääsi hyvin kelaamaan viimeiset 12 vuotta, mutta vielä pikkuisen pidemmälle kurkistaa, kun aloittaa opiskeluvuosista.

Elämän ensimmäiset vuodet menivät aika pitkälle ilman omia valintoja. Kuusi ensimmäistä vuotta vietin äidin kanssa kotona, satunnaisesti pääsin tarhaan. Sitten alkoikin koulu, jota riitti 12 vuodeksi. Muutaman aidon valinnankin tein: pyrin musiikkiluokalle tokalla ja ysillä lukioon Ressuun. Molemmat olivat näin jälkeenpäin ajateltuna hyviä valintoja, etenkin jälkimmäinen.

Mutta mitä sitten tapahtui? Alkoi elämä, vapaus valita, valta ja vastuu. Näin se homma sitten eteni:

1. Pyrin lukemaan kemiaa yliopistolle. Luin matikkaa ja kemiaa Pähkinärinteen kirjastossa ja sain opiskelupaikan syksyksi.
2. Ekana vuonna opiskelin kemiaa, matikkaa ja teoreettista filosofiaa. Erityisesti jälkimmäisestä olin innoissani. Kavereiden peesissä pyrin TKK:lle, luin matikkaa, kemiaa ja fysiikkaa aamuisin sängyssä ja lintsasin analyyttisen kemian luennoilta. Sain taas opiskelupaikan syksyksi.
3. Toisenkin fuksivuoden käytin opiskeluun, mihinkäs muuhun.
4. Siivosin kesällä muutaman viikon Hotelli Haagaa SOLin riveissä ja tein pari keikkaa Messukeskukseen. Tein orgaanisen kemian labrat ja ruotsin kurssin yliopistolla.
5. Toka vuosi Polilla, opiskelin ihan sikana.
6. Kesällä pääsin Tapiolaan myymään kotivakuutuksia ja tekemään asiakastyytyväisyystutkimuksia. Syksyllä jatkoin töitä muutamana iltana viikossa.
7. Kolmas ja vika vuosi Polilla, tein dippatyön Poten labraan polyolefiinipolymeroinneista.
8. Syksyllä lähdin Puolaan IAESTE-vaihtoon, tein johdepolymeerihommia.
9. Palasin Suomeen. Hain töitä ja jatkoin opiskeluja, luin tietojenkäsittelytiedettä ja kauppatieteitä.
10. Sain töitä HP:lta, aloitin Sales Reppinä ja myin Unix-servereitä ja storagea. Laajensin osaamistani myös Windows-palvelimiin.
11. Vaihdoin yliopistolle. Etsistelin tutkimusaihetta ja tein Kauppiksen gradun.
12. Toimin tutkimusryhmässä, jossa mallinnettiin hiivan metaboliaa. Olin ohjelmistotuotantoprojektissa asiakkaana.
13. Tein omaa tutkimusta: tein ohjelmaa, jolla voi estimoida proteiinien samankaltaisuutta kemiallisten reaktioiden samankaltaisuuden kautta. Toimin projektipäällikkönä, minulla oli neljä koodaria. Kävin koferenssimatkoilla Bergenissä, Bielefeldissä ja Berliinissä.
14. Vaihdoin konsultiksi. Toimin työvälineasiantuntijana isossa tietojärjestelmäprojektissa.
15. Kanerva syntyi. Olin kesän ja syksyn kotona.
16. Loppuvuodesta palasin töihin, toimin nyt määrittelijänä samassa projektissa.
17. Jäin vielä hetkeksi hoitovapaalle Kanervan kanssa.
18. Kaapo syntyi. Meillä oli 0- ja 1-vuotiaat lapset. Opiskelin teoreettista filosofiaa. Kaapon otin kaveriksi seminaareihin ja Kanerva pääsi yliopiston lapsiparkkiin.
19. Palasin töihin ja pääsin määrittelyprojektiin, jota tehtiin Tanskasta käsin. Olin välillä Tanskassa tiistaista torstaihin.
20. Sain projektin vaihdettua ja aloittelin uutta projektipäällikön roolissa.
21. Vaihdoin työpaikkaa, toimin aluksi menetelmäkonsulttina parissa eri projektissa.
22. Vedin tuotannonhoitotiimiä.
23. Tein tietojenkäsittelytieteen gradun.
24. Toimin asiakaspalvelupäällikkönä muutamalle asiakkaalle.
25. Touko syntyi. Luin lääkiksen pääsykokeisiin. Kanerva ja Kaapo jatkoivat 2-3 päivänä viikossa tarhassa.
26. Palasin töihin, tein vaatimusmäärittelyprojektin.
27. Jäin hetkeksi hoitovapaalle.
28. Palasin töihin menetelmäkonsultiksi.
29. Taimi syntyi.
30. Palasin töihin ja vedin menetelmistön uudistamisprojektin.
31. Vaihdoin työpaikkaa. Toimin määrittelijänä yhdessä projektissa, itse asiassa elämäni pisimmässä.
32. Tein toisen määrittely/arkkitehtuuriprojektin.
33. Toimin projektipäällikkönä määrittely- ja toeteutusprojekteissa.
34. Oiva syntyi. Opiskelimme yhdessä hepreaa.
35. Vedän nyt uutta projektia, sitäkin jo kohta vuosi takana.

Paljon on mahtunut näihin 20 vuoteen. Työelämän alkuvaiheessa yritti mennä vaikka väkisin siihen suuntaan, johon halusi, mutta nyt jo luottaa, että elämä etenee omalla painollaan ja mukavia juttuja tulee varmasti vielä, vaikka jonkun missaisikin. Osaa ottaa työelämän lungimmin, vaikka hommat toki pitääkin hoitaa.

Työ- ja opiskeluelämääni ei suinkaan kuvaa suunnitelmallisuus ja päämäärätietoisuus, vaan pikemminkin uteliaisuus, tilaisuuksiin tarttuminen ja hommien hoitaminen särmästi maaliin saakka. Toivottavasti tällä asenteella riittäisi töitä vielä seuraavaksi 20 vuodeksikin, miksei jopa pidemälle, sillä pidän työstä. Pidän siitä, että saan määritellä työni rajat, tehdä työni hyvin ja erityisesti aikataulussa ja pistää sen sitten syrjään ja suunnata ajatukset kohti seuraavaa projektia.

Ja ne lapset, elämäni ilo, valo ja rikkaus. Lapset eivät ole minulle projekteja, eivätkä edes hankkeita, vaan osa elämää. Lapset, ja suurperhe, on yksi suurimmista unelmistani. Olen lapsista kiitollinen ja pyrin kasvattamaan heitä parhaan kykyni mukaan, mutta lapset eivät ole projekteja. En voi elää lasteni kautta, lapset eivät voi toteuttaa minun unelmiani. Välillä se tarkoittaa haasteisiin tarttumista, välillä se tarkoittaa räkäisiä lapsia tarhassa ja kotona. Haluan uskoa Tarja Halosta, joka sanoi, että naisen on mahdollista saada molemmat, työ ja lapset.

Kumpikaan näistä ei tietenkään ole omia valintoja sikäli, että lapsia ei hankita ja työtä ei välttämättä saa.  Mutta olipa ne omat unelmat mitä tahansa, menkää niitä kohti. Ei tämä oma 35-kohtainen urapolkunikaan niin kovin hohdokas ole, mutta ainakin siitä näkee, että olen yrittänyt. Välillä suunta on ollut hukassa, mutta vauhtia on ollut sitäkin enemmän :)

Suuria tunteita

Meidän loma meni kyllä yhdessä hujauksessa. Ensin olimme viikon siellä Baltcikissa, sitten kaksi viikkoa Tillinmäessä ja sitten Mies palasikin jo töihin seitsemän kuukauden kotoilun jälkeen. Minä aloitin Oivan kanssa tarhaharjoittelun ja pian Oivuska olikin jo täysinoppinut tarhalainen.


Minulla alkoi työt loman jälkeen 10.8 ja 12.8 alkoi isommilla koulu ja Toukolaisella eskari.


Ekan viikon jälkeen olimme ihan puhki, mutta seuraava viikko oli vielä raskaampi, sillä jokainen päivä sisälsi suuria tunteita.


Maanantaina Taimi oppi ajamaan ilman appareita. Se pyysi isiä ottamaan apparit pois ja Mies suostui, vaikka arvelimmekin, että ne pitää pian laittaa uudestaan. Mies antoi vauhdit ja niin se pieni, päättäväinen alle metrin mittainen likka vain sotki menemään. Ja voi sitä riemua! Kaksi tuntia riemunkiljahduksia ja jokaiselle vastaantulijalle piti selvittää tilanne. Aluksi piti antaa alkuvauhdit, mutta pian niitäkään ei tarvittu.


-Minä osaan ajaa ilman appaleita! Minä osaan itse sytyttää vauhdit!


Olimme niin, niin iloisia ja onnellisia tuon pienen 3-vuotiaan puolesta. Toivoimme tuon lapsen matkaan kaikkea hyvää - kukkia, perhosia, kuun ja tähdet taivaalta.


Tiistaina tulimme tarhasta ja Taimi tahtoi taas ajaa pyörällä, mutta kypärää ei saanut päähän, sillä niskaan sattui. "Laitetaan illalla niskarasvaa", vastasin puolihuolimattomasti. Taimi lähti muihin hommiin, mutta pian oli kyllä ihan pakko päästä fillaroimaan. "No, katsotaan se niska", sanoin hieman harmistuneena, sillä minulla oli kymmenen minsan luppohetki ennen harrastuskuskausta ja maitokahvia kupissa.


No, niskassa olikin punkki. Ja se oli ollut siellä jo jonkin aikaa. Poistimme punkin ja ajoin tekikselle epämääräisen huolen sumentamana - entä jos Taimi saa borrelioosin, vai mitä niitä punkkitauteja nyt oli? Miksi emme ole ottaneet rokotuksia? Mitä jos joudumme luopumaan Taimista, juuri kun se oppi ajamaan ilman appareitakin ja oli niin täynnä elämää?


Keskiviikkona kävimme K:n kanssa oikomishoidossa laittamassa hampaisiin kumpparit, ensi viikolla laitettaisiin sitten raudat, ne oikein kunnon telaketjut. Voi pientä! Minun vauvani on jo niin iso, että saa raudat. Itse kävin aikoinaan koko rumban läpi niskavetoineen, telaketjuineen ja kitalakineen ja sama homma oli edessä nyt pienellä tyttärelläni.


Torstaina koululta soitettiin. K oli saanut aivotärähdyksen ja pitäisi käyttää lääkärissä. Mies lähti matkaan ja mielemme täytti huoli. Joku kolmasluokkalainen poika oli juossut päin, K:lla oli silmä ja poski mustana ja pää oli kolahtanut asfalttiin. No, selvisimme säikähdyksellä, lapsi oli väsynyt, huonovointinen ja huippasi ja lepäsi loppuillan.


Perjantaina hoputin K:ta pukemaan treenikamoja. Lapsi valitti väsymystä ja kertoi käyneensä kesken päivän terkkarin luona lepäämässä. Tiuskaisin, että nyt mennään, se aivotärähdys oli jo eilen. Lapsi lähti itkien huoneeseensa ja minä googlaamaan. Selvisi, että aivotärähdyksestä toipuminen vie tyypillisesti 3-4 päivää. Pyysin anteeksi ja pidimme huilipäivän, lapsi nukkuikin koko illan.


Päivällä olin ollut rakkaan tätini hautajaisissa. Täti sairasti pitkään, mutta kuoli aivan yllättäen, en edes tiennyt hänen joutuneen sairaalaan. Tädillä oli lasten synttärit puhelimessa ylhäällä ja viimeksi juttelimme kesäkuun lopussa, kun oli K:n synttärit. Viimeksi kävimme siellä ennen Oivaa ja se harmitti tosi paljon, tätini ei koskaan ehtinyt nähdä Oivuskaa.


Tätini oli minulle pienenä tosi tärkeä. Serkkuni on minua kymmenen vuotta vanhempi ja oli oikeastaan minulle aina se puuttuva isoveli. Täti oli kova reissaamaan ja rakasti Kreikan saaristoa. Hän oli minulle mummoni ohella sellainen töissäkäyvän naisen malli, itsenäinen, mutta lempeä ja rakastava.


Koko viikonlopun olin aivan poissa tolaltani. Mieleeni tulvi muistoja lapsuudesta ja tuntui, etten ollut yhtään läsnä lauantain Lintsin reissulla tai pihajuhlissa.


Sunnuntaina oli lapsilla pelejä. Minä olin huoltajana K:n pelissä, vaikka tuntui, etten pysty oikein mihinkään tältä tunneryöpyltäni. K teki avausmaalin ja joutui toiselle puoliajalle veskaksi. Minua harmitti, sillä K:n piti saada pelata koko peli kentällä. K:n joukkue voitti HJK:n vuotta vanhemmat 3-2, mikä oli tietysti kova juttu. Myös Toukolainen voitti molemmat pelinsä, joten sunnuntaina oli syytä riemuun: kaikki lapset voittivat kaikki pelinsä :)


Onneksi tuli vihdoin maanantai ja uusi viikko. Oli pakko pistää suru syrjään ja keskittyä projektin vetämiseen.