Pian koittaa paluu sorvin ääreen ja nyt pitäisi sitten paniikissa tallettaa lähes vuoden muistot. Keväällä vielä bloggailinkin, mutta nyt se on jäänyt arjen jalkoihin.
Koko kirjoittelu hyytyi oikeastaan Toukon sairaalakeikkaan viime toukokuussa. Se on toki jo vanhaakin vanhempi juttu, mutta aloitan sillä.
Koko kevät oli ollut yhtä hösistä. Touko syntyi 31.3 ja siitä sitten parin viikon päästä aloitimme kerhoilut sun muut. Ramppasimme avoimessa päiväkodissa, perhekerhossa, mammoissa ja muksuissa (mummoissa ja maksoissa), asukaspuistoissa ja kirjastoissa. Siis kaikki mahdollinen irti tästä kotipätkästä, äidille virikkeitä laidasta laitaan. Ja lapset piti yrittää muistaa viedä vielä päiväkotiinkin kahdesti viikossa, siis Kääpä ja Minikääpä. Toukolaista eivät vielä ottaneet.
No, riensimme sitten perinteisen kuvion mukaan. Tai sikäli oli spesiaalia, että sisko oli ottanut isommat käävät yökylään. Me menimme Mettisen, Touko Mettisen, kanssa perjantaina päiväkotiin äitienpäiväkahville ja sieltä sitten perhekerhoon. Koska välissä oli luppoaikaa, piipahdimme vielä Tuomarilassa karkki- ja lehtiostoksilla. Touko oli vähän kröhäinen, mutta niinhän se oli ollut melkein aina. Ikää viisi viikkoa. Perhekerhossa juttelin sitten äidin kanssa, jonka vauvalla oli ollut RS-virus. Paluumatkan tulin naapurin kanssa yhtä matkaa, kun häneltä oli kumi puhjennut pyörästä. Myös heidän lapsellaan oli ollut tuo RS ja yskä kuulosti kuulemma ihan samalta.
No, varasin sitten ajan Pikku Jättiin ja lähdimme hakemaan lapsia siskon luota. Lekurista meidät passitettiinkin sitten suoraan Jorviin. Mies saapui sinne töiden jälkeen ja me jonottelimme vastaanotolle. Illalla yhdeksän maissa ukkeli pääsi lekurille ja suoraan osastolle. Mies ja lapset lähtivät taksilla kotiin.
Pääsimme infektio-osastolle eristykseen. Onneksi olin jutellut vielä yhden tutun kanssa heidän RS-virukseen liittyvistä sairaalakokemuksistaan, sillä osasin odottaa omaa patjaa lattialle. Mutta silti. Siinä minä sitten istuin ja Toukolainen pötkötti. Kahden tunnin välein syötin vauvan ja ennen joka syöttöä ukkeli piti punnita. Vähitellen alkoi selvitä, että vaikka vauva joi, ei oikein mitään mennyt sisälle. Ja vähitellen Toukolainen ei jaksanut enää imeä lainkaan, tuijotti vain surkeana. Ja sitten alkoi hengityskin vaikeutua.
No, onneksi oltiin valmiiksi sairaalassa siinä vaiheessa, kun vauva alkoi mennä huonoon kuntoon. Pikkuiselle pistettiin heti tippa päähän ja ukko pääsi yöksi hengitysapulaitteeseen. Minut passitettiin kotiin, mikä oli ihan järkytys. Olin tuolloin ollut sairaalassa jo kaksi yötä ja tuntui tosi kurjalta jättää vauva sinne. Pumppasin maitoa, mikäli muu ei auttaisi itkuun, ja jätin lapseni sinne maskeineen piuhojen keskelle.
Aamulla tulimme Miehen kanssa sairaalaan, olin sentään saanut hiukan nukuttua. Pikku ukko oli jo paremmassa kunnossa ja hymyili meille. Siinä se pieni mies pötkötti ja koska ukkeli oli taas lähes elämänsä kunnossa, pääsi hän pian pois koneista. Seuraava yö oltiin vielä sairaalassa, mutta tiistaina pääsimme sitten kotiin.
Sunnuntaina vietimme sairaalassa äitienpäivää. Miehen ja lasten lähtö venyi ja itkeskelin yksin aamupäivän sairaalassa. Siinä vaiheessa monen viikon valvominen ja kaikki se hässäkkä alkoi purkautua ja päällimmäisenä oli kiitollisuus kolmesta lapsesta. Illalla muu perhe sitten saapui lahjoineen. Saimme yhteiseksi kukkakimpun, Kääpä oli tehnyt pöytäliinan ja Minikääpä pikkuliinan ja sain myös hienot kortit sekä vaaleanpunaisia munkkeja, jotka Kääpä oli valinnut. Mies oli jossain välissä käynyt ostamassa uuden helan lapsikoruuni. Nyt minulla oli sitten kolme lasta ja helaa.
Toukolainen oli kaikkiaan neljä yötä sairaalassa ja Jorvin kanttiini tuli lapsille kovin tutuksi. Lapset valitsivat sieltä Toukollekin pienet lahjat, pupun ja norsun. Niitä Toukolainen nyt sitten jäystää täällä kotona, puoli vuotta myöhemmin.
Touko on iso ukko jo, ryömii pitkin taloa ja leikkii muiden lasten kanssa. Jos Käävillä on jokin leikki meneillään, tulee Touko siihen lähistölle norkoilemaan ja nappaa jonkin lelun itselleen. Siinä se sitten viihtyy ja kuvittelee kai olevansa leikissä isossakin roolissa.
Viimeiset pari viikkoa ollaan tehty asuntokauppoja ja sairasteltu, eli vietetty mahdollisimman rauhallista elämää. Nyt sitten pikku hiljaa pakkaillaan. Joulukuun alussa saadaan avaimet uuteen kotiin, sitten maalaillaan ja kuun puolessa välissä on muutto. Ihanaa saada lisää tilaa! Lapset ovat sitä mieltä, että tässä kolmiossa on ihan riittävästi leikkitilaa, mutta äiti on eri mieltä.
Vaikka kuinka on ihanan avaraa, kun keittiö ja olkkari ovat avointa, yhtenäistä tilaa, kaipaan kunnon köökkiä, jonne saa linnoittautua tekemään kotihommia. Ja kirjastohuonetta, jonne voi vetäytyä lueskelemaan. Ja yläkerran lastenhuonetta, jossa säilytetään kaikki pikkusälä, jota Touko ei saa syödä. Ja alakerran leikkihuonetta, jonne saa kaikki kotileikkivehkeet, Duplot ja majat.
No mutta, nyt on siis muutto edessä. Ja töihinpaluu. Saas nähdä, miten saadaan tämä arki pyörimään uudella miehityksellä uudessa paikassa. Ydintiimi pysyy samana, mutta vetäjä vaihtuu. Prosessit menevät varmaan kokonaan uusiksi, mutta sehän ei minua haittaa. Minä sanon aamulla unisille kääville ”Heippa!” ja muutun uranaiseksi.
No comments:
Post a Comment