Raivausta

Käytin koko illan raivaamiseen. Meitä on seitsemän, tilaa 128 neliötä ja kaikkea mahdollista roinaa aivan liikaa. Kävin läpi kaikkien lasten huoneet, hieman jäi vielä kesken. Lapset kasasivat samalla tavaraa pihakirppikselle. Sain maanisessa tilassa kerättyä lasten huoneista kolme jätesäkillistä roskiin menevää roinaa ja toisen mokoman kiertoon kelpaavaa.

Ja nyt sitten haikailen. Heitin pois mm. Käävän Zombi-kuninkaan.

Kääpä tekee aina aika ajoin huoneeseensa isot leikit. Yksi oli tuo Zombi-kuningas. Nyt siellä on fudisnäyttely, viime kesänä taisi olla Hobitti/TSH-näyttely ja yhdessä nyssäkässä Hobitin varusteet. Kääpä itse samoili pitkin metsiä Hobittina. Samalla antaumuksella se on tänä kesänä uppoutunut fudikseen, pelannut itse ja katsonut MM-kisamatsit.

Varmaan vuoden verran se leikki aina Harry Potteria. Niillä oli Rastaalan tyttöjen kanssa vakkariroolit. Ne leikki asukaspuistossa ja askarteli aina jotain Potter-kamaa. Ja kaikki ne aarteet heitin nyt pois. Minä julma äiti. Heitin pois velhojen ruuat, jopa siepin, joka oli kultainen kuusenkoriste (sellaisia meillä sentään vielä on). Ja kaikki taikuuteen tarvittavat kamppeet. Pois vain.

Ja nyt sitten itkeä pillitän: entä jos ne olikin Käävän vikat leikit? Entä jos uusia ei enää tulekaan? Olisiko se kaikki sälä pitänyt säilöä aarrelaatikkoon ja näyttää joskus Käävän lapsille?

Miksi säästän muoviset Legot, mutta heitän omin käsin tehdyt lelut roskiin?

Miksi?

-Koska kaikkea ei voi säästää?
-Koska Legoilla on jälleenmyyntiarvoa, askarteluilla ei?
-Koska erilaisissa lootissa ja nyssäköissä säilytetyt askartelut olivat menneet rikki, mutta muovi on ja pysyy?

Koska uskottelen itselleni, että muistot voi kirjoittaa talteen, säilöä kuvina ja kertoa tarinoina. Että me muistamme ilman tavaroita muistuttamassa.

Ja samalla pelkään, että unohdan. Unohdan sen, miten Taimi nyt hoitaa tomerasti nukkevauvaansa. Unohdan, miten Minikäävälle ystävät ovat maailman tärkein juttu. Ja sen, miten Touko rakentaa aamusta iltaan Legoillaan. Ja sen, miten Kääpä on nyt yhtä aikaa iso ja pieni. Miten se näyttää välillä vielä ihan vauvalta, mutta miten sillä on jo isojen juttuja. Ja miten Oiva-vauva hymyilee.

Minun lapseni kasvavat, vaikka säilöisin kaikki niiden lelut, vaatteet ja askartelut. Minun lapseni kasvavat, kasvavat aina vaan. Ja samalla minä vanhenen. Vanhenen, vaikka opiskeluaikainen haalari on edelleen kaapissani.

Kääpä haluaa huomenna viettää tyttöjen iltaa, vain äiti ja Kääpä. Kääpä haluaa puhua, millaista oli minun lapsuudessani. Sen minä sentään muistan.

Aion kertoa kesälomareissuista Suomeen, Pohjoismaihin ja keski-Eurooppaan. Rukasta. Jouluista ja juhannuksista. Kaivokselan ala-asteesta ja Vantaanjoen yläasteesta. Minulle rakkaista asioista: uimisesta, laskettelusta, partiosta, leireistä. Siitä, miten minä sain 1980 pikkuveljen ja isi oli silloin töissä Irakissa. Ja siitä, miten vuonna 1983 tapahtui suuria: muutimme, saimme pikkusiskon ja videot ja minä pääsin kouluun.

Toivottavasti tästä kesästä jää jotain sellaisia muistoja, joita Kääpä haluaa kertoa lapsilleen. Vaikka sen, miten menimme yhdessä Serenan Half Pipessa. Tai meidän uimahallireissuista. Tai sen, miten äiti vei meidät aina Hoploppiin. Ja isi pelasi lautapelejä.

Vaativa homma, 5*onnellinen lapsuus. Toivottavasti onnistumme!