Pelit

Pääsin pelaamaan Kanervaa ja muita Tähtityttöjä vastaan fudista. Minua jännitti ihan sutena. Meitä oli 6 lasta ja 7 aikuista. Aikuisten ei tarvinnut pitää ketään vaihdossa, sillä yhdellä ylimääräiselläkin pelaajalla jouduimme tekemään tosissamme töitä, ettemme olisi hävinneet pystyyn. Onneksi muutamalla oli futistaustaa, mutta taidoissa ja kunnossa jäimme kyllä vastustajista. Lasten arvio oli, että pelasimme paremmin, kuin he olivat odottaneet. Itsekin kyllä ihan rehellisesti hämmästyin, miten hyvin peli sujui. Ja olihan se ihan tosi siistiä!


Kun peli päättyi, kiisin kotiin vaihtamaan lapset. Oli vaarin vuoro pelata lätkää Taimia, Toukoa ja Kaapo vastaan. Kaikki pelaajat olivat ihan täpinöissään. Ja minä olin onnellinen.


Itselleni tämä oli ihan elämää suurempi päivä.


Olin pienenä ihan normilapsi liikunnallisesti. Olin enemmän kiinnostunut lukemisesta, leikkimisestä ja piirtämisestä, mutta kyllä minua vietiin uimaan ja hiihtämään ja isin kanssa opettelin ajamaan fillarilla. Ekalla ja tokalla liikka olikin vielä ihan kivaa. Mutta sitten alkoi kolmas luokka ja meidän luokalle tuli ne kaksi ihan kamalaa tyttöä, jotka olivat muuten normaaleita, mutta muuttuivat liikkatunneilla hirviöiksi. Ja saivat mukaansa melkein kaikki luokan tytöt.


Ja minä pelkäsin niitä tyttöjä. Minä aloin inhota liikkatunteja. Minä pelkäsin virhettä. Mogaamista. Sillä se merkitsi naurua, huomauttelua, pilkkaamista. Eikä se jäänyt siihen liikkatuntiin. Samaa virhettä voitiin muistella pitkään, tosi pitkään.


Pahinta oli tietenkin joukkuejako. Joukkueet valitsivat tietenkin ne kaksi tyttöä, koska ne olivat niin hyviä, ettei niitä voinut laittaa samalle puolelle, koska muuten joukkueista olisi tullut epäreilut. Toinen tytöistä pelasi ringetteä ja toinen korista. Molemmat oli kaikessa tosi hyviä, paitsi toisella oli heikko kohta - uinti. Se pelkäsi, että liikan kymppi laskee uinnin takia ysiin, mutta ei se koskaan laskenut. Minä yritin epätoivoisesti korottaa numeroani seiskasta kasiin. Yläasteella lopulta onnistui.


Minä olin hyvä juoksemaan ja hyppäämään. Kerran minut valittiin viestijoukkueeseen ja pelkäsin sitäkin. Pelkäsin, että kompastun. Tai pudotan kapulan. Ja että vaihto menee pitkäksi. Harkoissa juoksin hitaammin kuin tavallisesti, eikä minun tarvinnut lähteä kisoihin.


Eniten pelkäsin joukkuelajeja. Korista rakastin, mutta siinä oli vaarallisinta mogata, koska koris oli sen toisen tytön laji. Kerran tein oman korin ja se muistettiin monta vuotta. Pesistä inhosin, koska en osunut palloon, enkä päässyt juoksemaan, jossa taas olisin ollut hyvä. Vasta aikuisena selvisi, etten osunut sen takia, että en käyttänyt silmälaseja, jotka olisivat korjanneet hajataiton.


Ala-asteella liikunnantunnit olivat vielä aika monipuolisia, mutta yläasteella pelattiin melkein aina pesistä, koska se oli kaikkien mielestä kivaa. Kukaan ei halunnut minua tietenkään joukkueeseen, koska en osunut siihen palloon. Kerran joku jopa kysyi, onko kaikki pakko ottaa mukaan joukkueeseen. Ja se olin minä. Minua ei kukaan halunnut.


Ala-asteen piinaa jatkui neljä vuotta ja yläastetta kolme vuotta. Ja sitten se oli ohi, peruskoulu. En ollut liikkunut seitsemään vuoteen juuri yhtään. Olin henkisesti ja fyysisesti ihan rapakunnossa, tai sitten sitä kutsuttiin vain murrosiäksi.


Mutta lopulta kaikki muuttui. Hain ja pääsin Ressuun, nörttilukioon. Inhosin liikuntaa edelleen, mutta koska lukiomme oli luokaton, piti vuodessa ottaa vain yksi pakollinen kurssi ja yksi kurssi kesti kuusi viikkoa. Lukiossa minulla oli yhteensä 18 viikkoa liikuntaa. Alkuun tsemppasin ja sain ysin. Tokalla keksin lintsaamisen ja lintsasin toki liikastakin.


Vasta lukiossa aloin viritellä liikuntaharrastusta. Olin vuoden aikidossa ja suoritin viidennen ja kuudennen kyun. Opin ukemin ja perusjuttuja jon ja bokkenin kanssa. Toki myös lumilautailin. Vietimme kymmenen vuoden ajan kaikki talven lomat Rukalla: itsenäisyyspäivä, joulu, hiihtoloma, pääsiäinen, vappu. Uinnista pidin ja kävin pikkuveljen jengin kanssa kuntosalilla.


Kun elämässä on kiireitä, on liikunta aina ensimmäinen, joka jää. Kun saimme lapset, olin ihan rapakunnossa. Menin eteenpäin sokerin ja kahvin voimin.


Kunnes sitten tuli vuosi 2008. Minun lapseni, esikoiseni, ilmoitti pontevasti: "minä haluan alkaa pelata pudista". Siis pudista. Yritimme unohtaa koko jutun, mutta lapsi oli sinnikäs. Hän oli kuullut, että jalkapalloa voi harrastaa, vähän niin kuin muskaria. Että mennään harkkoihin pelaamaan muiden kanssa.


Kävimme neuvotteluja. Jos joku muu harrastus? Joku soitin? Ja itse asiassa alle kouluikäisen ei tarvitse harrastaa vielä mitään.


Hävisimme taistelun. Lapsi lähti FC Hongan kesäkouluun ja sille tielle jäi. Laaksolahdessa se pelasi illat pitkät poikien kanssa ja tuli silmät loistaen sisälle. Se tykkäsi tehdä maaleja ja pelata myös veskana.


Kesällä 2010 se kävi FC Kasiysin kesäkoulun. Pihapelit jatkuivat edelleen. Tokan syksyllä se sai tahtonsa läpi ja meni kokeilemaan LePan harkkoihin. Löysimme vihdoin uuden asunnon loppuvuodesta, eikä Tillinmäestä kannattanut käydä harkoissa Leppävaarassa. Kevääksi se meni EPSin futisfiestaan, Tompan pitämään futiskerhoon, ja aloitti joukkueessa toisen luokan toukokuussa.


Lapsi on harrastanut jalkapalloa nyt kahdeksan vuotta, josta viimeiset 3,5 vuotta joukkueessa. Soimaan itseäni siitä, etten päästänyt lasta aloittamaan joukkueessa aiemmin. Toisaalta tiedän, ettei minun lapsestani tule jalkapalloilijaa, ja harrastukseen ehtii kyllä mukaan myöhemminkin. Mutta toisaalta haluaisin, että lapsi saisi loistaa valitsemassaan lajissa.


Mutta ei tämä minulle helppoa ole. Koko ajan pelkään, että lastani kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Pelkään, että valkut eivät ole reiluja. Pelkään, että sanon tai teen jotain, joka vaikuttaa lapseni harrastukseen. Jännitän puhuessani valkkujen kanssa. En osaa termejä, en ymmärrä lajia, en osaa poimia lahjakkuuksia tuosta 12-vuotiaiden rimppakinttujen joukosta.


Ja silti ne jaotellaan. Kolme tasoryhmää. Ensimmäisillä on paljon harkkoja ja pelejä. On kykypelejä ja taitoharkkoja. Sitten on tämä keskiporukka. Ja sitten vielä kolmas. Kolmannella ryhmällä on peli kerran kuussa, parhailla puolestaan monta peliä viikossa.


Onko 12-vuotiaiden tyttöjen lahjakkuuserot jo niin selvät, että joihinkin kannattaa panostaa ja toisiin ei? Eikö motivaatiolla ole mitään vaikutusta joukkuejakoihin? Entä jos jollekin jalkapallo on sydämen asia ja silmät loistavat kaikkein kirkkaimmin silloin, kun saa tehdä maalin tai voittaa turnauksen?