Kappaleen matkaa

Jaahas, 2,5 työpäivää jäljellä ennen kauan kaivattua kesälomaa. Ajattelin tässä vähän fiilistellä kulunutta vuotta. Joten jos kaipailet lähinnä kääpäin kuulumisia, unohda tämä postaus. Tässä tosin lyhyesti:

-Kaapo pärjää ilman vaippaa, joskus yövaippakin on kuiva. Juttelee päivä päivältä enemmän. On suloinen nuori mies, omien sanojensa mukaan ”iso yttö”.
-Kanerva opettelee kirjaimia. Oppii koko ajan uutta isommilta seepratytöiltä.
-Tänään on lapsilla ensimmäinen kampaaja/parturi. Jännittää vähän, kuinka se sujuu, kun Kallekin on silloin vielä töissä. Meinataan kyllä ostaa jotain herkkusia kaupasta. Käävät ovat kyllä sellaisia perusrauhallisia, mutta jos ne saavat uhmaraivarit, eivät herkkuset kyllä auta.

Eli nyt siihen kuluneeseen vuoteen. Minullahan uusi vuosi alkaa aina syksystä ja kesä on välikautta, jota ei lasketa.

Aloitin siis keväällä 2007 hommat uudessa työpaikassa ja lapset puolestaan Leppäkertuissa. Päädyin projektiin Ruoholahteen ja ostimme auton. Kesä 2007 kuluikin sitten reissaten ja elokuussa oli karu paluu arkeen. Olin elokuun edelleen Ruoholahdessa ja kuljimme silloin koko remmi yhdessä töihin ja tarhaan. Lapset puoli kasiksi hoitoon, Kalle Lauttasaareen ja Katja Ruoholahteen. Ja illalla sama toisinpäin. Lasten tarhapäivät venyivät ja oli alituinen hoppu. Aamuisin olin vielä ihan unessa ja pelotti hypätä rattiin. Aamupalaksi otin juotavan jugurtin, jonka hörpin ajaessani.

Ruoholahden projekti loppui kuin seinään ja kuljetukset menivät uusiksi. Palasin Pasilaan ja Mies siirtyi jälleen julkisiin. Aloitimme uudestaan aamu- ja iltavuorot, toinen vie ja toinen hakee. Taisin aluksi olla aamuvuorolaisena, mutta koin illat lasten kanssa valtavan rankoiksi. Minikääpä taisi olla takertumisiässä ja kaipasi kovasti minua tarhapäivien jälkeen. Jossain vaiheessa sitten vaihdoimme ja minä pääsin iltavuoroon eli vein lapset tarhaan. Nyt keväällä systeemiksi vakiintui se, että minä säntään seiskaksi töihin ja Kalle vie lapset. Illat ovat tätä nykyä leppoisampia, kun Käävätkin leikkivät jo yhdessä tai touhuavat omiaan.

Pidän aamuvuoroista. Erityisesti pidin niistä Kanervan ollessa vauva. Tulin seiskaksi töihin ja toimisto humisi hiljaisuuttaan. Sain rauhassa hörppiä teetä ja orientoitua päivän töihin. Tein tuolloin ihan omaa juttuani, ja päivät olivat muutenkin itse suunniteltavissa. Vuoden 2007 alussa olin projektipäällikkönä ja myös nyt 2008 olen tehnyt hommaa, jossa päivät eletään kalenterivarausten ehdoilla. Ruoka syödään, kun löytyy sopiva puolen tunnin sloti. Koin tilanteen alussa varsin ahdistavaksi, mutta nyt olen oppinut raivaamaan omaa aikaa kalenterivarausten väliin. On tärkeää käydä läpi seuraava päivä ja tuleva viikko, eikä vain pyyhältää palaverista toiseen. Myös kahvikupillisille on oltava tilaa.

Sain marras-joulukuussa kuulla uudesta tehtävästäni. Hyppäsin liikkuvaan junaan ja kapinoin. Miksi juuri minä? Juuri kun olin päättänyt, että minusta tulee isona menetelmäkonsultti, jouduinkin aivan toisenlaisiin hommiin. Ja sain vieläpä viisi ukkoa vastuulleni. Kapinoin aikani, mutta päätin sitten lähteä mukaan. Tai siis päätös oli jo toki tehty, mutta lopulta myös sielu suostui.

Ennen joulua olikin sitten aika haipakkaa. Veto oli ihan veks rankan vuoden jälkeen, mutta monta asiaa oli saatava kuntoon ennen 1.1 alkavaa uutta tehtävää. Joululoman vietinkin sitten angiinan kourissa ja jatkoin sairastelua tammi-helmikuussa kunnon flunssaputkella. No, opin ainakin sen, etten ole korvaamaton. Ukot olivat saaneet hommat käyntiin hienosti ilman minuakin, mutta silti sairastelu harmitti. Meille oli myös tuloillaan Paavo elokuulle, mutta tammikuun lopussa viikolla 12 selvisi, ettei sieltä ketään saavukaan. Surimme.

Kevättä kohden alkoi kuitenkin taas elämä voittaa. Uusi työ alkoi sujua, homma pyöri ja sairasteluputki hellitti. Maaliskuun isoin juttu oli Käävän siirtyminen Leppiksistä Seeproihin. Kaikki sujui hienosti ja Kääpä on nyt virallisesti sitten Iso. Osaa ja tietää kaiken. Tekee itse kaiken. Muistaa kaiken. Ja ikäväksemme kantaa myös huolta kaikesta.

Omat kehityskohtani ovat tällä erää selkeät. Ensinnäkin rakennan tässä ammatti-identiteettiäni. Kuka minä olen ja millaisissa tehtävissä viihdyn ja olen parhaimmillani? Mihin minun kannattaisi energiani suunnata? Toinen asia on sitten äitiys. Elämä on mennyt niin vinhaa vauhtia eteenpäin, että vasta nyt tajuan tulleeni äidiksi, siis esikoisen täyttäessä kokonaiset neljä vuotta. Lueskelen äitiyskirjallisuutta (uskokaa tai älkää, sitä on valtavasti) ja vertailen omaa äitiyttäni kirjoihin ja muihin äiteihin. Missä mielessä olen samanlainen kuin oma äitini? Entä mummi tai mummu? Käsittelen äitiyttä myös tunnetasolla. Kun on vauvoja sylissä, ei juurikaan ehdi miettiä, miltä juuri nyt tuntuu. On syötettävä, syötävä, vispattava tai vaihdettava vaippaa. Toinen tahtoo syliin tai pissalle tai purkkaa tai uima-altaan. Mies rakastaa, väsyy, kiukuttelee, pakenee. Mieti nyt siinä sitten itseäsi!

Mutta nyt mietin. Mietin minuuttani, äitiyttäni ja sitä ammatti-identiteettiäni. Luen, lojun ja kirjoitan. Rötvään ja nappaan käävät syliin. Kuuntelen ja leikin, olen läsnä. Elän.