Löysin kirjan välistä lappusen viidentoista vuoden takaa. Siinä haaveilin omasta kodista, mielekkäästä työstä ja toiveenani oli oppia vastuunottoa.
No, kaikkea tuota on tullut, ja vastuuta välillä vähän liiankin kanssa, ei tosin työrintamalla. Mutta nyt siis minulla on se työ ja koti, josta niin kovasti haavelin, ja viisi ihanaa lasta, unelmieni täyttymys.
No nytkö sitten makailen sohvalla silmät ummessa ja kehrään tyytyväisenä?
No en, enpä tietenkään.
Haluan kaikkea lisää: haluan edetä työelämässä vastuullisempiin tehtäviin, haluan ostaa lisää, asuntoja, autoja, tontteja, metsää, haluan matkustaa, Suomessa, Euroopassa, Aasiassa. Haluan reppureissuja, luksuslomia, pikaisia piipahduksia Legolandiin, vesipuistoihin, Linnanmäelle, Lappiin, Dubaihin, Kivenlahden rannalle.
Haluan.
Tai ajattelen, että on haluttava, jotta lapsilla olisi onnellinen lapsuus. Tai samanlainen kuin muilla.
Että niillä olisi normaali, tavallinen lapsuus.
Jotta saisin ostettua lapsilleni normaalin, tavallisen lapsuuden, minun pitää tehdä paljon töitä, enkä saa menettää työpaikkaani ja miehen pitää tehdä paljon töitä, eikä se saa menettää työpaikkaansa ja saadaksemme tehdä työtä meidän pitää pistää lapset pieninä tarhaan, kesällä ja talvella, niinä pimeinä talviaamuinakin, kun kaikki jäisivät mieluummin peiton alle möhimään.
Miksi onnellisella lapsuudella on niin kova hinta?
No comments:
Post a Comment