Mielenmaisema

Olin viikko sitten kaksi päivää kurssilla. Aiheena oli tosiaan neuvottelutaidot, mutta kun mieleni sai pienen breikin töistä ja opinnoista, se aloitti ihan oman prosessin.

Aloin työstää mielenmaisemaani. Minun mielenmaisemaani kuuluvat Lapin tunturit, Uusmaalainen järven ranta ja metsä.

Olen kulkenut viimeiset noin 15 vuotta samassa laaksossa. Tapasin vuonna 2001 Miehen. Kuljimme kohti laaksoa, saimme ensimmäisen ja toisen lapsen. Lapset syntyivät 1,5 vuoden välein ja töissä kohtasin narsistipomon. Kuljin kohti synkkää kuusimetsää, jossa vaeltelin seuraavat vuodet. Tai istuin paljon yksinäni ja kävin läpi entistä elämääni. Kuusimetsään syntyi kolmas lapsemme.

Vähitellen pääsin yli menneisyyden kokemuksista ja jatkoin eteenpäin. Kiersin järven rantaa ja kohtasimme suuren surun: puolen vuoden sisään hautasimme anopin, mummon ja äidin. Surun läpi kuljettuamme saavuimme rannalle mukanamme neljäs lapsemme. Vietin huoletonta elämää: nautimme lapsistamme, muutimme uuteen kotiin, raivasimme tilaa ystäville ja kuskasimme lapsia harrastuksiin. Viides lapsemme syntyi näihin tunnelmiin.

Järven rannalla asuu ekstrovertti puoleni, joka nauttii muiden ihmisten seurasta ja iloitsee auringosta. Järven rannalta siirryimme välillä uima-altaiden ääreen Mallorcalle, Baltchikkiin ja Gran Canarialle. Teimme myös reissun Legolandiin.

Rannan vierestä alkaa mäntymetsä, joka on sisintä minuuttani ja introvertti puoleni. Silloin olen eniten oma itseni. Mäntymetsää ovat kuulaat syysillat, talviaamut, jolloin lumi narskuu kenkien alla ja kesäillat järven rannalla. Mäntymetsää on opiskelu - se, että saan alati oppia uutta, lukea ja kirjoittaa, sukeltaa uusiin maailmoihin.

Suorittaminen kuuluu ahdistavaan kuusimetsään, mutta mäntymetsää on työn teon flow ja oppimisen ilo.

Sellainen minä olen: välillä ahdistun ja masennun ja lymyilen kuusimetsässä, mutta kaipaan kuitenkin rannalle muiden ihmisten luo aurinkoon, ja mäntymetsään, omaan aikaan ja opiskeluun.

Olen kulkenut tässä samassa laaksossa viimeiset vuodet, kaikki nämä ihastumisen ja rakastumisen vuodet, sekä rankat mutta ihanat pikkulapsivuodet.

Nyt emmin - onko minun tarkoitus jäädä mäntymetsään ja järven rannalle vai kulkea ehkä uudestaan järven ympäri? Vai onko minun tarkoitus suunnata jo kohti uutta laaksoa? Vastakkaisen tunturin rinteellä häämöttää pikkuruinen mökki, jossa voisi levähtää ennen uutta laaksoa. Uskallanko jatkaa matkaa? Edellisestä laaksosta löysin Mieheni, tästä laaksosta saimme mukaamme viisi lasta. Mitä uusi laakso toisi tullessaan? Uskallanko jatkaa matkaa?

Meitä on nyt seitsemän, joten päätöksiä ei voi eikä tarvitse tehdä yksin. Toisaalta meidän on hyvä olla täällä Tillinmäessä mäntymetsän keskellä, meillä on hyvät työpaikat, lapsilla hyvä koulu, kaverit ja harrastukset. Toisaalta sieluni haluaa jatkaa matkaa ja mennä eteenpäin.

Mitä se uusi laakso tarkoittaisi? Vai pitäisikö vain ensin suunnistaa kohti sitä pientä mökkiä ja antaa ajan näyttää? Vai jäänkö sittenkin vain mäntymetsään ja rannalle ja nautin näistä vuosista, kun lapset ovat vielä pieniä ja lähellä. Pulleita pieniä jalkoja ja jo vähän venähtäneitä rimppakinttuja. Likaisia syliin tunkevia lapsia. Salaisuuksia kuiskaavia lapsia.

Ja harrastavia lapsia. Yhden surua, kun ei pääse pelaamaan, ja toisaalta iloa joukkuekavereista ja yhteisistä onnistumisista. Ja ihania Haukka-pelejä. T pelasi kärkeä ja valkku antoi ohjetta kentän laidalta: "Prässää, prässää!" T prässäsikin tosi hyvin. Kotona lapsi kysyi: "Äiti, mitä se prässääminen tarkoittaa?" Ja Kaapukan eka turnaus, EBK:n Kesäloma Cup. K pelasi kuusi peliä alempaa keskikenttää. K pelasi tosi hyvin: haki palloa, voitti juoksuja, riisti palloa ja syötti fiksusti eteenpäin. Olin niin ylpeä uudesta pelaajastani! Pelin jälkeen muut pelaajat lähtivät valkun perässä, mutta minun pelaajani juoksi äidin luokse. Koko naama loisti: "Äiti näitkö, näitkö?". Ja näinhän minä.

Lapset ovat nyt 3, 5, 8, 11 ja 12, ja neljän yön kuluttua saan oman teinin, kun K täyttää 13. Viisi 3-13-vuotiasta lasta pitävät meidät kiireisinä, mutta toisaalta elämme joka päivä ja joka hetki unelmaamme. Välillä tosin toivoisin, että kunpa elämässämme olisi enemmän ihmisiä jakamassa tätä meidän arkea. Olisi ihanaa, jos lapset pääsisivät joskus jonnekin reissuun muidenkin kuin meidän kanssa - uimahalliin, rannalle, Hoploppiin, Superparkkiin.

Haaveilen siitä mökistä, joka on sen vastakkaisen tunturin rinteellä. En tiedä, haluanko eniten paeta tätä pikkulapsiperhearkea, harrastusrumbaa vai työhärdelliä vai ehkä niitä kaikkia. Vai sittenkin tätä tavaramäärää, joka tekee minut hulluksi. Vaikka en osta itselleni juuri ikinä mitään, on meillä silti seitsemän ihmisen vaatteet ja laskettelukamat, lasten lelut, fudiskamat ja lätkäkamat. Ja jokainen kaappi ja hylly täynnä Legoja, lautapelejä ja kirjoja.

Mitä minä haluaisin tehdä siellä mökissäni? Kuunnella hiljaisuutta?

Miksi haluan omistaa mökin? Miksi minulle ei riitä vain kirjaston lukusali?

Onko mökkini vastakkaisen tunturin rinteellä symbolinen vai konkreettinen? Ja onko minun tarkoitus jatkaa kohti uutta laaksoa vai vain levähtää hetki ja jatkaa sitten taas elämääni järven rannalla ja mäntymetsässä sekä välillä myös siinä kuusikossa, joka tarjoaa suojaa, turvallisuutta ja varjoa väsyneelle.