Ihanat käävät!

Kaikki meidän lapset on nyt jotenkin mukavassa iässä.

Taisku oppii joka päivä lisää sanoja, on villi peuhaaja ja hauska hassuttelija. Se osaa tehdä itsestään kolmion ja juoksee nauraen karkuun, kun pitäisi vaihtaa vaippa. Se on reipas ja avulias ja kuljettelee tavaroita pyynnöstä toisille perheenjäsenille, laittaa pyykkejä ja astioita ja siivoaa mielellään.

Toukolainen on suloinen ja taitava nelivuotias. Leikkii päiväkodissa Lindan, Lyydian, Tuovin ja Eveliinan kanssa ja kotona hommailee monen moista. Parasta maailmassa ovat keijut ja Trash Packit. Nyt se on kovasti leikkinyt Chima-hommia isompien kanssa.

Minikääpä on oppinut lukemaan. Pitkään se vain kirjoitti, sihisi ja suristi kirjaimet paikoilleen, mutta nyt se myös lukee. Taisi hämmästyä vähän itsekin. Isosisko etsi sille vanha aapisensa ja eilen ne taisivat lukea Kanervaa ja Rollea. Miniäinen tekee myös itselleen lukukaveria eskarissa. Se on iso, valkoinen, huovasta tehty Trash Pack, ja enää pitää vain ommella reunat yhteen. Se on kuulemma pidemmällä kuin Aaro ja Eemil, mutta ei sentään yhtä pitkällä kuin Thomas. Aaro osaa lukea ja Thomas vähän. Kovasti ne pistävät toisiaan riviin ja järjestykseen, nuo eskarilaiset.

Ja sitten vielä Kääpä, robottiryhmäläinen. Sen lukutaito on erinomaista ja matikassa se on tosi taitava. Ne osallistuvat koulujen välisiin robottien ohjelmointikisoihin toukokuussa Otaniemessä. Pidetään peukkuja likoille! Kääpä haluaisi isona julkkikseksi. Se laulaisi isolle yleisölle, kulkisi limusiinilla henkivartijoidensa kanssa ja jakaisi nimmareita faneilleen. Saas nähdä, kuinka käy. Mitä luulette, saadaanko perheeseen poptähti vai taas uusi IT-konsultti?

Käävät ovat kyllä ihan parasta. Eilen Kääpä ja Minikääpä lähtivät vielä kahdestaan iltalenkille. Kun niitä ei kuulunut, lähti Mies perään. Sieltä ne löytyivät, lähimetsästä, leikin tiimellyksestä. Ja Mieskin on ihana, toki.

Tänäänkin se levitti pyykit (tosin pyynnöstä), kun me kyläilimme lukiokavereiden luona Käävän ja Minikäävän kanssa. T&T joutuivat jäämään Miehen kanssa kotiin, kun olivat flunssaisia. Taimisto tosin olisi voinut lähteäkin, muttei nukahtanut riittävän ajoissa päiksyilleen.

Olipa ihana nähdä teitä, Lja V, M ja V, H, O ja V ja S! Otetaan pian uusiksi! Ajatella, siitä on yli 20 vuotta, kun tutustuimme. Ollaan me vanhoja. Toivottavasti saadaan lisää Ressuja tästä uudesta sukupolvesta.

Minun on pakko vielä palata eiliseen postaukseeni. Vaikka minulla ei ollut onnellinen perhe, oli minulla rakastavat vanhemmat. Isä ja äiti tekivät kaikkensa, jotta meillä lapsilla olisi ollut asiat hyvin. Isä rakensi hartiapankilla meille uuden kodin, jotta kaikki lapset saavat omat huoneet. Ja niinhän me saimmekin, mutta halusimme sitten kuitekin jakaa huoneet. Nukuimme siskon kanssa samassa huoneessa ja kuuntelimme unilauluksi "ei polku tää vie mihinkään, nyt sen nään, kun vihdoin silmät aukaisin". Sisko valitsi, en minä.

Kääpä protestoi kovasti muuttoamme. Vien sen tiistaisin partioon Karakallioon ja joka kerta, mennen tullen, se kysyy, että miksi meidän piti muuttaa. Ja joka kerta vastaan, että koska me halusimme ostaa oman asunnon, saada lapsille omat huoneet ja lähempää ei löytynyt sopivaa.

Silti poden huonoa omaatuntoa: ensin juurrutamme lapset yhteen paikkaan ja juuri, kun he ovat sopeutuneet, riuhtaisemme heidät muualle.

Mutta minä halusin metsän. Ja onhan tämä kaukana, kaukana Kalliosta, Arabianrannasta, Pasilasta, Pakilasta ja Vuosaaresta. Mutta lähellä meidän omaa elämäämme.