Sunnuntai 17.4

Eilisestä päivästä pitää kirjoittaa ihan erikseen, sillä yksi sunnuntai sisälsi niin monia eri tunnelmia ja maailmoja.

Lapset heräsivät jännittyneinä. Olimme askarrelleet lauantaina virpomisvitsat valmiiksi. Käävät olivat hakeneet jo aiemmin oksat itse pellolta, pajupuska on itse asiassa ihan meidän keittiön ikkunan edessä. Aamupäivällä perustin matotehtaan. Leikkasin ison kasan suikaleita eri värisistä papereista ja käävät taittelivat niistä sitten matoja. Lounaan jälkeen lähdimme lekuriin - Käävälläkin oli angiina mutta pojat olivat terveitä - ja jatkoimme hommia iltapäivällä. Aikuiset kiinnittivät madot, käävät saivat laittaa höyheniä ja silkkipaperikoristeita. Toukolainen muovaili uusilla muovailuvahoillaan tosi tyytyväisenä.

Niin, sorruimme Cittarissa: Kääpä sai uuden Star Wars -legon (-25 % !) ja Minikääpä valitsi kaksi Zooblea.

No mutta, saimme lopulta 20 oksaa valmiiksi ja olimme tyytyväisiä itseemme ja toisiimme.

Sunnuntaina puin sitten noidat matkaan. Toukolaista vähän jännitti koko touhu, mutta reippasti se lähti Miehen ja muiden lasten kanssa. Kun Maisa-laukkuun alkoi tulla namia, Toukokin innostui touhusta. Mutta kyllä sitä jännitti silti. Mies ja Touko kotiutuivat vähän aiemmin ja käävät jatkoivat virpomalla vielä loput oksat.

Lounaan jälkeen lapset saivat saaliinsa. Isot kipot oli kaikilla ja vielä jäi seuraavallekin viikonlopulle.

Käävät lähtivät pyöräilemään ja Toukolaista yritimme saada unille. Jostain syystä unet jäivät tosi lyhyiksi ja päätimme lähteä äänestämään. Käävät istuivat penkeillä rivissä, kun me annoimme äänemme. Koska koko remmi oli nyt matkassa, ajattelimme samalla käydä autopesussa. Edellisestä kerrasta olikin puoli vuotta ja nyt auto tuntuu taas ihan uudelta, vaikka kaipaisikin kyllä kiireellistä imurointia, ennen kuin keksin murut houkuttelevat sinne isompia eläjiä.

Tulimme kotiin lasagnelle ja sitten olikin aika kuskata Kääpä kaverinsa HopLop-synttäreille. Ja minä sain lähes kaksi tuntia omaa aikaa.

Käytin sen nostalgiaan. Ensin meinasin mennä Pohjois-Tapiolan Chicosiin, mutta jatkoin sittenkin Otskiin asti. Ajelin siellä ristiin rastiin ja kävin tervehtimässä vanhaa kotitaloa. Smökkiä ei enää ollut, vaan sen paikalle oli rakennettu kerrostalo, metroa oli alettu louhia ja paikka vilisi pyöräileviä lapsia ja rattaita työnteleviä pariskuntia.

Korjaus 26.4: Smökki sittenkin on!

Mihin oli kadonnut se hurjuus, jota itse koin 1900-luvulla? Silloin bileitä oli joka nurkalla ja edessä oli koko elämä. Nyt näin muutaman haalariasuisen juovan kaljaa Alepan edessä, mutta en minä ihan sitä hakenut.

Hämmästyin myös, miten merellinen Otaniemi on. Miten minä en oikein edes huomannut koko merta siellä asuessani? Joskus juotiin kaljaa venesatamassa ja Rantsu nyt tietty oli rannassa, mutta silti. Meri meni minulta ohi.

Ajattelin käydä Keltsussa, mutta kun lopulta löysin sen, ei koko paikka ollut edes auki sunnuntaisin. No ei tietenkään. Hain sitten Alepasta Kinderin ja kokista, niin ja maitoa, leipää ja margariinia ja Miehelle pakastepizzan, ja tunsin itseni vanhaksi.

Soitin kaverilleni sopiakseni tarkemmin illan kävelytreffeistä ja sain oivan vinkin: snagari! Otinkin sitten ananasmunajuustokerroshampurilaisen, 5,80 ja käteisellä, kiitos, ja se oli niin taivaallista. Nautiskelin purilaista ja tuijotin Alvarin aukiota. Näin itseni lukemassa Fyssa kakkosen tenttiin keväällä 1997 ja Kela kakkosen tenttiin keväällä 1999. Ja muistin, miten sain keväällä -97 ikioman teekkarilakkini, joka on sittemmin jo kadonnut. Sen muistan, että lakki oli liian pieni ja otsaan jäi punainen viiru.

Hain Käävän juhlista, sankari ja 20 muuta lasta oli ottanut ilon irti, kuskasin kotiin ja suuntasin Lepuskiin kävelylle. Muistelimme Otski-aikoja. Tajusin, etten edes silloin osannut olla huoleton. Murehdin onnettomia geenejäni, olemattomia yrityssuhteitani ja varmaa tulevaisuuttani pitkäaikaistyöttömänä. Join kaljaa, opiskelin ripeästi ja murehdin.

Jos nyt saisin muuttaa jotain noista vuosista 96-99, en joisi enempää kaljaa, en opiskelisi sen nopeammin enkä hitaamminkaan mutta unohtaisin sen turhan huolehtimisen. Nauttisin mahtavasta ympäristöstä, hienoista opiskelukavereista ja luottaisin lupaavaan tulevaisuuteen, joka meille kaikille on.

1900-luvulta hypähdin sitten kertaheitolla tähän päivään, kun pääsin seuraamaan vaalien tuloslaskentaa. Mihin kansaan minä oikein kuulun? Missä ovat ne ihmiset, joilta pakolaiset vievät leivän suusta ja rattaat lapsilta? Ilmeisesti niitä on kuitenkin paljon, lähes viidesosa kansasta. Olisipa hauska tavata ja vaihtaa muutama sananen. Ihmettelen kyllä yhtä lailla myös sitä toista viidesosaa, joka haluaa minulle, minulle kaiken. Minulle, jolla on hyvä palkka ja pääomatuloja ja perintömökki ja venekin pitäisi hankkia. Minulle, joka en koskaan sairastu tai kohtaa mitään elämän epäoikeudenmukaisuuksia. Minulle pitäisi saada se vene, ja eihän sitä voi ostaa, jos verot vie herra ties puolet palkasta. Minähän olen onneni hankkinut ihan itse.