Toukolainen nukkui koko viikon katkonaisesti. Se heräsi itkeskelemään äitiä noin tunnin välein. Iloitsimme kuitenkin siitä, että Touko oli terve ja saimmekin molemmat tehtyä täyden työviikon. Ajattelimme, että Touko käy unessa nyt läpi päiväkodin aloitusta ja kokee eroahdistusta. Lapsi nukkui parhaiten toisen käteni päällä siten, että pidin toista kättä Toukon päällä ja lapsi piti molemmilla käsillä kiinni käsivarrestani. Lisäksi piti silittää tukkaa. Mies toimi vuoroillaan vastaavasti. Välillä lapsi huusi ja sätki jalkoja, löi ja potki.
Tällaisen viikon jälkeen on kyllä aika sippi. Onneksi alamme olla jo sen verran kokeneita konsultteja, molemmilla alan hommia 12 vuotta takana, että saimme työjutut hoidettua ihan mallikkaasti sumuisesta olosta huolimatta.
Keskiviikkona pääsimme töiden ja tarhan jälkeen tapaamaan pientä Varpu-vauvaa. Minikäävän ehdotuksesta huolimatta vauvaa ei oltu kastettu "Pupuksi". Vauva oli suloinen, kuinkas muuten, ja jo varsin taitava: kädet eivät huiskanneet enää holtittomasti ja ihan oikeita hymyjäkin saatiin.
Ja minä sain oikean joululahjan: perin mainion satsin äitiysvaatetta. Minulla on monia hyvälaatuisia trikoopaitoja, jotka ovatkin kaivaneet lisäksi tällaisia neuletakkeja, sillä toimistolla tuulee. Nyt kelpaa porskuttaa työläisenä seuraavat kaksi kuukautta, kun on ihan oikeita konsultin/ylitarkastajan vaatteita. Ei kuitenkaan ihan sellaisia kuin Kumman kaa -esityksessä. Siinä konsultin vaatteet olivat värikkäitä, kiiltäviä jakkupukuja. Tai sitten musta, vartalonmyötäinen trikooasu, kultaiset shortsit ja neuletakki. Tyydyn jälkimmäiseen komponenttiin ja se on päällä nytkin.
Kumman kaa oli teatteriesityksenä ihan jees ja Lauran suosituksesta yritinkin katsoa uusintaa neloselta. Mutta ei. Kumman kaa ei ollut minun juttuni. En tunnistanut naistyyppiä, siis minun ystäväpiirissäni ei yksinkertaisesti ole Elluja ja Anneja. Tai sitten en vain halua huomata niitä.
No mutta näin siis tahkottiin arki. Viisi työpäivää ja viisi arki-iltaa. Kevään tuloa ja sunnuntaina Mies laittoi lapsille pyörätkin. Alkuviikosta ne viihtyivät pihalla leikkien ryöväreitä ja tehden keväthommia ja nyt saatiin sitten nuo fillarit.
Lauantaina siskoni tuli hoitamaan lapsia valvotun yön jälkeen: se oli lapioinut kaverinsa kanssa lumeen juuttunutta isin autoa koko yön. Me pääsimme Miehen kanssa kahdestaan ystävän hautajaisiin. Päivä oli mitä kaunein. Pappi puhui ihmisen elämänkaaresta, joka on kuin ilmaan ammutun nuolen lento - jokainen kaari on ainutlaatuinen. Sisälläni nousi viha: kyllä tämä kaari loppui nyt ihan selkeästi kesken! Ei kenenkään kuulu kuolla 34-vuotiaana! Ei varsinkaan lahjakkaan ja rakastetun nuoren ihmisen. Mutta vähitellen minut valtasi hyväksyntä ja toisaalta armoton suru. Tällaista elämä nyt vain on ja se on sellaisenaan otettava.
Tapasimme hautajaisissa myös ystäviä teekkariajoilta - vanhoja, pönäköitä ukkoja kaikki! Siis sellaisiako mekin olemme, keski-ikäisiä miehiä ja naisia?
Sunnuntaina pääsimme toisenlaisiin tunnelmiin. Ensin käytin Toukolaisen lekurissa - märkivä korvatulehdus siis - ja sitten ajoimme saksalaisen ystäväperheen luo. Juhlimme kuuden lapsen voimin 5-vuotissynttäreitä. Söimme ensin makeita herkkuja: kanelisokerivoitäytteisiä lettuja ja vadelmakermamarenkia, siihen päälle Königbergin knödeleitä ja lopuksi vielä lisää herkkuja. Lapsille oli kilpailuja, joista palkintoina oli pieniä leluja ja suklaata. Kerrankin meidän lapset saivat namimasunsa täyteen!
Ilta oli ihana. Palautin muun perheen kotiin ja lähdin ystävän kanssa kävelylle. Teki taas niin hyvää, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ystävä osallistui hautajaisiin vainajan puolisona ja suru on varmasti suunnaton. Miten vahvaksi ihmisen täytyy oikein kasvaa?
No comments:
Post a Comment