Tavaroista vielä

Jatkan hieman tätä tavarapohdiskelua, sillä Taimi vielä nukkuu ja toimintapääomaa on hyvä vähän sulatella ennen laskuperusteisiin siirtymistä.

Pidän itseäni materialistina. Ensinnäkin raha tuo minulle turvallisuudentunnetta mutta varsinkin siksi, että kiinnyn tavaroihin. Edelleenkään en tunnista vaate- saatika kellomerkkejä, enkä tiedä, onko joku telkkari tai muu viihdelaitteisto halpa vai kallis, mutta haluaisin säästää kaiken: muistot lasten vauva-ajoilta (vaatteet, kirjat, lelut, astiat...) ja ylipäätään koko lapsuudesta. Omia opiskeluaikaisia prujujani säilytin aina vuoteen 2007, jolloin sitten lopulta kärräilin niitä rataskaupalla roskikseen.

Paitsi että haluan säilyttää tavaroita, olen kova ottamaan valokuvia. Räpsin niitä kuin viimeistä päivää. Ja toisaalta tiedän, etten koskaan ehdi niitä järjestellä tai teettää kuvista kirjoja. Ehdinkö edes muistella menneitä? Nyt tuntuu, että hyvä, kun saa tehtyä edes minimin pitääkseen lapset hengissä ja itsensä tolkuissaan, mutta ehkä joskus vielä tulee rauhallisempiakin aikoja.

Luulen, että pelkään unohtavani nämä onnelliset ajat, ellen alituiseen taltioi niitä. Mutta kun keskityn taltioimiseen, en ole läsnä siinä hetkessä, jota juuri silloin pitäisi elää. Eli enkö elä ollenkaan elämääni?

Mutta ne tavarat. Miehen mökiltä meille kulkeutui saksankielisiä Aku Ankan taskukirjoja ja joitain kirjoja lapsuudesta. Vaarin kotoa otin pinon lehtiä ja kävin läpi hassuja esineitä menneisyydestä, löysin mm. paperin, johon oli pikseli pikseliltä printattu oma kuvani Heurekassa. Toin meille Lundbyn nukkekotini mutten juuri muuta. Paitsi tietenkin Kimi-nuken, jolta puuttuu nykyisin toinen silmä.

Tavaroihin liittyy muistoja, mutta voi muistella toki ilman esineitäkin. Jotenkin kuitenkin kaipaan konkretiaa ja siksi iloitsen siitä Raamatusta ja voipytystä. Vaarini oli ateisti ja olin yllättynyt löytäessäni Raamatun - vaari siis kuitenkin kävi nuorena miehenä rippikoulun ja erosi kirkosta vasta vanhemmalla iällä. Ja se mummun voipytty, sellainen värikäs, keraaminen kippo, joka on varmasti aikoinaan ollut mummun aarre.

Mummo syntyi Karjalassa (ilmeisesti Jääskissä) 1929 ja aloitti koulun Oulussa. Pian perhe muutti kuitenkin Helsinkiin ja jonain jouluna mummo sai sitten sen voipyttynsä. Mummo toimi enonsa firmassa tsupparina ja kävi varmaankin Aleksis kiven kansakoulua kuten vaarikin. Teineinä ne sitten tapasi Anttilan lavalla, molemmat asuivat ilmeisesti Mäkelänkadulla. Perhe perustettiin. Vaarilla oli sähköfirma ja mummolla pieni putiikki. Myöhemmin mummu toimi kirjanpitäjänä Tuuli ja Pihlajassa (oliko se tosiaan sen firmani nimi?). Pojat menivät hoitoon ratikalla. Jossain vaiheessa ostettiin tontti Pakilasta ja rakennettiin talo. Alakertaan tuli perheasunto ja yläkertaan pieni kaksio, jossa siis isäni nyt asuu. Setäni perhe asui aluksi yläkerrassa, mutta jossain vaiheessa ne vaihtoivat päittäin asuntoja mummun ja vaarin kanssa, kun lapsiperhe tarvitsi tilaa.

Mummu oli minulle esimerkki uranaisesta, joka yhdisti työn ja perheen. Poikia syntyi kaksi ja lisäksi perheeseen kuului poikien mummo, joka auttoi arjessa. Mummulla oli aina hienoja koruja ja talvisin turkkeja. Kesät ne viettivät mökillä Pusulassa, tekivät mettätöitä ja kävivät Ämyrillä tansseissa. Ja silloin piti tälläytyä.

Kerran vaari voitti lotossa ja silloin ne lähtivät maailmanympärysmatkalle, vaikka mummu ei olisikaan raaskinut törsätä rahoja. Mutta onneksi ne ehtivät sentään vähän reissata ennen vaarin sairastumista, vaari nimittäin sairastui Parkinsonin tautiin ja dementoitui heti varhaiseläkkeelle jäätyään. Muutaman kesän vaari ehti kasvatella tomaatteja ja lopulta mummu jäi yksin. Mummu asui pitkään Pakilan yläkerrassa ja kävi kerran viikossa Eloheinässä.

Mummu kertoi silloin iloisena käyvänsä kerhossa, vähän niinkuin meidän lapsetkin. Kun mummu murti kätensä niissä portaissa ja joutui Töölöön paikattavaksi, ensimmäinen huoli oli, että miten hän nyt pääsee Eloheinään.

Nyt mummu ei käy enää Eloheinässä vaan pötköttää hoivakoti Eskilissä. Siellä on mummulle rakkaita tavaroita, tauluja, keraamiset siilit seinällä ja valokuva-albumeita telkkarin alla. Useimmiten mummu vain pötköttää, mutta välillä myös juttelee. Se haluaisi vielä sinne Pusulaan. Kai mummulla on nyt vihdoin sitten aikaa muistella, kun ei tarvitse pitää puotia pystyssä, hoitaa kirjanpitoa tai heilua vesurin kanssa. Nyt mummulla on vain aikaa.

Ja minulla on se keraaminen, värikäs voipytty - vai tarvitseeko mummu vielä sitä?

Minulla on tietenkin huoli tavaroista: onko hoivakodissa nyt varmasti juuri ne mummulle rakkaimmat taulut? Ja valokuva-albumit? Me olemme vieneet seinälle lasten kuvia ja piirustuksia, mutta haluaako mummu edes katsella niitä? Yhteen pieneen huoneeseen ei saa koko elämän tavaroita, mutta onneksi muistot eivät vie tilaa, ja onneksi niitä muistoja mummulla vielä on.