Äidiksi kasvamassa

Äidiksi kasvaminen on ollut minulle harvinaisen haasteellista, vaikka olen aina tiennyt haluavani äidiksi.

Valmistuin 1999, 23-vuotiaana, diplomi-insinööriksi, ja kirjoitin silloisen poikaystäväni pikkusiskon ystävänikirjaan unelmien kohdalle

-Oma perhe
-Oma koti
-Mielekäs työ.

Nyt minulla on ne kaikki. Mutta ei se helppoa ole ollut.

Aloimme seurustella Miehen kanssa vuonna 2001. Me molemmat haaveilimme jo silloin suurperheestä. Mies ajatteli hankkivansa meille pikkubussin. Minä ajattelin, että lapsia voisi olla neljä, Mies kymmenen.

Menimme naimisiin 2002. Kärtin R-kiskalta Vauva-lehtiä, siis yhteisesti luettavaksi. Ystävillemme syntyi lapsi. Ja toisillekin. Miksei jo meillekin?

Lopulta päädyimme lukemaan "Suurta vauvakirjaa", toim. Leeni Peltonen, ja saimme seurata, miten Pilkku kasvoi viikko viikolta. Anopilta saimme joululahjaksi Jane Symonsin "Vauva tilauksessa" ja siitäkin opimme lisää. Olin aika perillä synnytyksestä ja vauvanhoidosta, ainakin noin teoriassa.

Kesäkuun puolessa välissä olin katsomassa sairaalassa vastasyntynyttä ison mahani kanssa. Vielä silloinkin olin epäuskoinen - me ei saada vauvaa ikinä.

Vaikka saatiinhan me, 29.6.2004. Löysimme marketista Tracy Hoggin "Opi kuuntelemaan vauvaasi" ja luimme sitä kuin Raamattua.

Kun Kääpä oli 1,5 v., saimme seuraavan yksilön ja luulimme olevamme kaikenoppineita. Mutta Tracy Hogg ei selkeästi tuntenut tätä vauvaa! Minä kirjoitin teoreettisen filosofian seminaaritöitä, kuskasin Kääpää yliopiston lapsiparkkiin, istuin luennoilla ja ihmettelin, miksei se nuku.

En ollut koskaan ennen kokenut samanlaista väsymystä kuin kääpäin ollessa 0 ja 1. Vaikka olihan siitä puhuttu ja olimme yrittäneet siihen etukäteen varautuakin. Talvi Minikäävän kanssa oli suloista sumua, kevät ääretöntä väsymystä ja kesä aika ihanaa aikaa, loikoilimme usein pienten kanssa viltillä Pusulassa.

Ja sitten alkoivat työt, elokuussa 2006. Mies jäi kotiin ja minä ryhdyin reissuhommiin. Se oli ihan hullua aikaa. Ennen sitä luulin voimieni olevan loppumattomat, mutta eihän kenelläkään ole voimia äärettömästi.

Säikähdin, syystäkin, tuota kokemustani. Mutta toisaalta oli hyvä havaita, ettei yksin tarvitse ehtiä ja tehdä kaikkea. Samalla huomasin arvojeni olleen vinksallaan - työ oli mennyt perheen edelle.

Seuraavat pari vuotta oli sitten totuttelua tarha-arkeen: kaksi Leppäkerttua ja IT-konsultin töitä. Edelleen ajoittaista väsymystä, mutta yhä useammin valon pilkahduksia.

Muistan aina, miten kevätaurinko lämmitti istuessani kalliolla työpäivän jälkeen. Leppäkertut leikkivät lätäkössä ja minä luotin Reimatecciin.

Mutta vähitellen alkoi herätä haave kolmannesta lapsesta. Ja se olikin se vaikein päätös. Mietin omaa jaksamistani. Ja ideaalilapsilukua: pienenä nukkekodin perheessä oli kaksi lasta, Mari ja Mikko. Mutta että kolmas lapsi, tähän härdelliin!

Pelkäsin myös. Kaikkea mahdollista.

Erityisesti pelkäsin keskenmenoa. Sitä, että kun olemme vakaan harkinnan jälkeen päättäneet, että NYT on lapsen aika, joutuisimme pettymään. Että MINUN suunnitelmani ei toteutuisikaan. Minun, joka aina niin hyvin suunnittelen, organisoin ja aikataulutan kaiken - töissä, kotona, elämässä.

Luin Keijo Rainerman kirjasen "Pois pelko!" moneen otteeseen, ennen kuin uskalsimme. Ja muutaman kuukauden ehdimme haaveilla Paavosta.

Kunnes sitten ultrassa viikolla 11+5 kävi ilmi, että Paavo oli nukkunut pois jo monta viikkoa sitten. Kohdussa ei kasvanutkaan enää ketään, pois vaan turha solumassa, siivouksen aika.

Surimme Paavon menetystä. Kävelin ympäri Ymmerstaa ja tunsin itseni tyhmäksi - surin alkion menetystä.

Mutta niin vain elämä jatkui.

Lopulta maltoin vähän pysähtyä ja ihmetellä, mitä olen saanut: kaksi mahtavaa lasta, hyvän koulutuksen ja työn, ihanan miehen. Miksi en ole kiitollinen vaan haluan aina lisää?

Luin Tytti Issakaisen "Sinussa minä kasvoin", aivan ihania runoja, ja fiilistelin vihdoin äitiyttä. Niin, minusta oli kaiken tämän hässäkän keskellä tullut äiti, ja vieläpä kaksi kertaa! Miten en ollut sitä aiemmin huomannut?

Tajusin vähitellen, että lasten syntymä on samanlainen myllerrys muillekin. Luin "Elämän ruuhkavuodet", toim. Kirsi Hiilamo ja ymmärsin, ettei se helppoa ole kellään. Myöhemmin löysin myös toisen mielenkiintoisen kirjan, "Anna käsi", toim. Mari Leppänen ja Katja Hyry, joka auttoi ymmärtämään, että ihmisen valinnat ja päätökset ovat aina yhtä vaikeita, oli ympäröivä yhteiskunta tai yhteisö minkälainen tahansa.

Minulle vaikeita asioita olivat lasten ja työn yhdistäminen ja lapsiluvusta päättäminen. Pidin työstäni, mutta yhteiskunnassa oli vallalla käsitys, että lapset olisi hyvä hoitaa kolmivuotiaaksi kotona. Ja pidin työstäni, mutta haaveilin suurperheestä.

Lopulta tuli oikea hetki Toukolaisen saapua maailmaan, kevätvauva vm 2009 oli niin suuri toiveiden täyttymys, ettei tosikaan.

Olin miltei vuoden lasten kanssa kotona. Kävimme vihdoin avoimessa päiväkodissa (aiemmin en ollut tajunnut sen olevan myös minunlaiselleni äidille), asukaspuistoissa, perhekerhoissa ja nautimme subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta 2-3 kertaa viikossa 5-7 tunnin ajan.

Kun lapset kasvoivat, huomasimme, että niitä piti alkaa kasvattaa. Enää ei riittänyt, että itkuun reagoi, vaan piti miettiä vähän suurempia linjoja. Onneksi löysimme Saara Kinnusen. "Anna mun olla lapsi" on kirja, johon on kiteytetty monia meille tärkeitä juttuja. Mutta koska itseluottamuksemme isinä ja äiteinä on kasvanut, emme lue Saaraa kuin Raamattua, poimimme vain sen, mikä toimii meillä.

Ja suureksi iloksemme olemme saaneet joukkoomme vielä neljännenkin käävän, pienen Taimiston, joka näyttää ilmetyltä isältään, pieneltä myyrältä.

Taimin suhteen emme ole enää kovasti yrittäneet laittaa häntä mihinkään muottiin. Kääpää hoidettiin vauvakuiskaajan tahtiin, Minikääpääkin yritettiin, mutta Toukolainen roikkui mukana milloin fudiskentän laidalla, milloin perhekerhoissa. Taimikin aloitti viuluharrastuksen muutaman päivän iässä.

Mutta että olenko nyt sitten kasvanut äidiksi?

Kasvamassa, sanoisin.