Paljon kaikkea

Viime viikolla ryhdistäydyin ja varasin ajat parturiin, Toukon kuvaukseen ja neuvolaan sekä auton huoltoon. Renkaat olin jo saanut vaihdatettua.

2-vuotiskuvaus oli torstaina tarhan jälkeen. Pienen taiston jälkeen saimme lapsen ylipäätään kameran taakse ja senkin jälkeen suu oli mutrulla. Jonkin aikaa otimme mutrusuukuvia, sillä nauratusyritykset eivät tepsineet, mutta sen jälkeen keksin kysyä: "miten Touko nauraa?" Ja Touko näytti: suu vähän auki, hampaat yhteen, jonkin aikaa virnistystä ja sitten pää taakse ja suu kokonaan auki. Touko näytti mielellään, miten nauraa, mutta useimmiten juuri silloin, kun kuvaaja oli muualla kuin kameran takana. No, koevedokset nähtyäni voin todeta, että eiköhän niistä sen kolme kuvaa saa valittua. Tällä viikolla pitäisikin sitten jo tilata sekä nämä 2-vuotiskuvat, että Minikäävän 5-vuotis-spidermankuvat ja vielä Käävän syksyiset harvahammaskuvat. Saadaan sitten eteiseen kolmikosta uudet kuvat.

Perjantaina menimme parturiin. Kääpä oli päättänyt aiemmin, ettei leikkuutakaan hiuksiaan, vaan kasvattaa samanlaisen pitkän tukan kuin Viidakkopojalla. No, se sopii kyllä, kunhan vain muistettaisiin vielä laittaa aamuisin pinni pitkäksi venähtäneeseen otsatukkaan. Juuri ja juuri muistan laittaa oman pinninni ja nyt pitäisi vielä pinnittää toinenkin yksilö. Yritän.

Parturireissu sujui kyllä erittäin kivuttomasti. Ensin leikattiin Minikäävän tukka, sitten Toukolaisen, seuraavaksi Miehen ja lopuksi minulta nypittiin vielä kulmat. Koko hommaan meni yhteensä tunti ja 50 euroa, ei siis paha lainkaan.

Maanantaina ryhtiviikot jatkuivat Käävän kehityskeskustelulla. Kääpä on reipas lapsi, joka selviää hienosti eskaritehtävistä ja arjen askareista. Senhän toki jo tiesimmekin. Illalla Käävällä oli vielä seuraava koitos, viimeinen muskari, jossa harjoiteltiin soitinvalmennuksen pääsykokeisiin. Piti valita se laulu, ja Kääpä päätyi onneksi Tuiki, tuiki tähtöseen. Sitten lallateltiin ja toistettiin rytmejä kapuloilla tai käsillä. Käävän mielestä käsin oli helpompaa ja mulla oli aikoinaan sama juttu, liittynee geneettiseen liikunalliseen lahjattomuuteemme, jonka Kääpä on valitettavasti perinyt sekä isän että äidin puolelta. No, minä osaan sentään uida ja lumilautailla, ja kävelenkin kutakuinkin normaalisti. Ja fillaroin! Joten ehkä meillä on sentään toivoa.

Tiistaina Kääpä tutustui kouluun. Koska minä hoidin kehityskeskustelun, Mies meni Käävän kanssa koululle. Lapset lähtivät alakoululle opettajien kanssa ja saivat jo nyt tietää tulevat luokkansa. Kääpä pääsi samalle luokalle monien ystäviensä kanssa. Ne saivat rintaan tähtitarrat, jotta muistavat oman porukkansa ja luokassa niille jaettiin vihkonen, johon oli listattu kesäläksyt: perunoiden kuorimista, kengännauhojen solmimista ja sen sellaista. Samat hommat oli minulla ohjelmassa kesällä -83, joten koulumaailma on ainakin pysynyt ennallaan.

Mutta sitten vielä eilisestä. Olimme sopineet puistotreffit töiden jälkeen Ymmerstaan. Kääpä, V, H ja H säntäsivät metsään rakentamaan majaa ja Miniäinen törmäsi vanhaan tarhakaveriinsa Arianiin, jonka kanssa ne touhusivat kuin välissä ei olisi ollut päivääkään, vaikka viimeksi näimme Ariania lyhyesti edelliskesänä. Toukolainen, 2-vuotias S ja 1,5-vuotias P eivät päässeet vielä metsään ja tyytyivät hengailemaan kiipeilylinnalla. Toukolainen tykkäsi siitä ja koriskentästä. Se olisi kyllä halunnut karata ystävänsä kanssa metsään, mutta toiveeseen ei suostuttu.

Minulle teki niin hyvää notkua kolme tuntia auringossa ja rupatella kavereiden kanssa. Söimme evääksi hedelmäsalaattia, sokerikorppuja ja omenoita ja kahdeksan maissa roudasin kotiin kolme yliväsynyttä lasta, jotka olivat koko paluumatkan rallatelleet hassuttelulauluja ja puhuneet vessajuttuja. Uni ei tosiaankaan tullut heti, joten aamulla reissuun lähti kaksi väsynyttä aikuista (Mies oli pelannut kotona ulkoilun ajan ja sitten seurasimme vielä vähän Euroviisuja) ja kolme väsynyttä, mutta onnellista lasta.