Nyt ollaan kotiuduttu Taimin kanssa ja on aika fiilistellä elämäni viimeistä synnytystä. Olin taas toivonut, että synnytys lähtisi käyntiin itsekseen, mutta peli alkoi olla menetetty, kun päivät kuluivat. Laskettu aikahan oli ja meni 30.8 ja ensimmäisen yliaikaiskontrollin oli määrä olla maanantaina 12.9 raskausviikolla 41+6. No, edellisenä yönä alkoikin sitten taas tapahtua. Heräsin supistuksiin neljältä ja odottelin rauhassa asian etenemistä. Vähän ennen seitsemää herätin Miehen ja kerroin, että supistuksia, tosin sellaisia ihan mietoja, oli tullut nyt kolme tuntia 5-10 minuutin välein.
Yliaikaiskontrolli olisi ollut klo 8.20 ja soitin synnärille, miten toimia - tullaanko synnärille vai äitipolille. Minulle suositeltiin synnäriä. Kääpä lähti kouluun, mutta koska Toukolaisella oli korvatulehdus, emme saaneetkaan poikia tarhaan, mutta onneksi Pappa pääsi tulemaan. Lähdimme taksilla matkaan. Olin intoa täynnä - tästä se lähtee!
Olimme kahdeksalta Jorvissa ja menimme ensin aamukahville. Teimme lenkin sairaalan ympäri ja 8.50 ilmoittauduimme. Kävimme käyrillä ja muutama supistus saatiinkin rekisteröityä. Kätilö kysyi, oliko kyseessä ihan spontaanisti alkanut raskaus. Minua nauratti: "Ei, kyllä me jouduimme itsekin vähän töitä tekemään." Vauvalla oli kaikki kunnossa ja kohdunsuu oli kolmisen senttiä auki, tosin kanavaa oli jäljellä 2 cm. Minusta tulos oli hyvä, mutta kätilö vaikutti pettyneeltä. Tilanne oli kuulemma hyvin tyypillinen uudelleensunnyttäjille, mutta ei minulle! Olin erittäin toiveikas synnytyksen suhteen.
Teimme täyden päivän kahdeksasta neljään: kävelimme mukavaa lenkkiä sairaalan ympäri koulun ja tarhan kautta, tutustuimme Glims-talomuseon pihapiiriin, kiskoimme kahvia ja Dallas-pullia ja lounaaksi otin katkarapusalaatin ja Mies kinkkuananaspizzan. Myyjä valitteli, ettei ihan vielä saanut lounaspizzaa, hetken joutuisi odottamaan.
-Meillä ei ole hoppu, me synnytämme! kerroin iloisesti.
Lounaan jälkeen kävimme taas näytillä. Kuten arvelinkin, mitään ei ollut tapahtunut. Saimme sentään painoarvion, 3750 g ja käynnistyksen huomiselle.
No, minähän en luovuttanut. Jatkoimme lenkkejä ja kahvittelua ja ehdimme samalla rupatella kevään ja kesän hulinoiden vuoksi rästiin jääneet asiat. Kysyin, että olisiko mahdollista päästä suihkuun, vaikka emme siis olleet varsinaisesti vielä synnytysosaston asiakkaita. Se sopi ja seuraavan lenkin jälkeen menimme ilmoittautumiseen:
-Meille luvattiin, että pääsisimme suihkuun, kerroin keltaisessa anorakissani. Mies hymyili vieressä ja kätilö vaikutti hämmentyneeltä.
-Siis suihkuun? Siis tekö?
Mies täydensi, että vain vaimo oli menossa, emme me molemmat, ja lopulta meille osoitettiin tie suihkutilaan.
Istuskelin jumppapallon päällä ja olin epätoivoinen - supistukset eivät muuttuneet miksikään, aika kului ja Pappa hoiti turhaan lapsiamme, kun vauvaa ei kuulunutkaan. Hengasimme vielä neljään kahdestaan ja sitten luovutimme. Selitimme asiamme taas uudelle kätilölle, joka keksikin oivan keinon: koska synnytykset olivat aiemmin lähteneet aika haipakkaa liikkeelle, sitten kun olivat lähteäkseen, minä saisin jäädä sairaalaan ja Mies pääsisi kotiin. Kaikki olivat toiveikkaita - yön aikana varmasti tapahtuu!
Supistukset jatkuivatkin 24 h putkeen mutta aamulla herättyäni ne olivat poissa. Muistoina supistuksista oli vain kramppissa oleva pakara ja pohkeet. Voi paskat! Odottelin lääkäriä paikalle, olihan minulle sentään luvattu se käynnistys.
Tiistai 13.9 oli kiireinen päivä Jorvin synnytysosastolla eikä minulle luvattu paljoakaan toivoa. Ensin odottelin lääkäriä yhteentoista ja sain kuulla, että koska minulla eivät olleet menneet edes lapsivedet, olin auttamattomasti jonon hännillä ja käynnistys saattaisi hyvin siirtyä keskiviikoksi, sillä yötä vasten ei käynnistellä.
Se nyt kuitenkin oli selvää, että käynnitys tehtäisiin puhkaisemalla kalvot ja antamalla sen jälkeen vasta spinaali, aivan toisessa järjestyksessä kun pelkopolilla oli keskusteltu. Mutta pakkohan se oli, ei spinaalia voi antaa, jos ei synnytys ole käynnissä. Hyväksyin kohtaloni ja jäin odottelemaan.
Se tiistai oli ihan kamala. Olin väsynyt valvomisista, ensin Toukolaisen korvatulehduksen ja sitten supistusten vuoksi, ja itkuinen - ei meille tulekaan koko vauvaa! Ja ihan turhaa kidutusta koko tämä raskaus kaikkine feikkisupistuksineen. Juuri epätoivon ollessa syvimmillään ystäväni laittoi viestin: "Sopiiko, että tulen piipahtamaan, kun olen täällä Jorvissa?" No sehän sopi! Kätilö kirjaa papereihini: "Lähtee ystävän kanssa kahvioon."
No, päivä mateli kuitenkin eteenpäin hitaasti mutta varmasti. Puoli viideltä ovelle saapui iloinen kätilö ja hänen opiskelijaparinsa:
-Haluatko lähteä synnyttämään?
En todella halunnut. En halunnut koko vauvaa, saatika sitten synnytystä. Mutta pakkohan se oli mennä, kun noin nätisti pyydettiin.
Olin salissa viideltä. Otettiin käyrää ja odoteltiin Miestä, joka puolestaan odotti Pappaa, joka oli taas lupautunut lastenhoitajaksi. Käävät ja Pappa heittivät Miehen sairaalalle ja sitten aloitimme.
Kalvot puhkaistiin klo 17.57 ja odoteltiin. Ensimmäiseen tuntiin ei tapahtunut mitään, ei yhtikäs mitään. Ei supistuksen supistusta. Olin pettynyt itseeni ja kroppaani ja arvelin, että kohtuni on jo niin väsynyt kaikesta siitä supistelusta, ettei se aio supistella tänään enää yhtään.
Kätilö marssi ovesta ja ilmoitti napakasti, että nyt laitetaan sitten oksitosiini tippumaan. En halunnut oksitosiinia! Olisin halunnut vielä odotella omia supistuksia, mutta kätilö oli armoton. Vartin päästä annosta lisättiin, ja vartin. Ja vielä kerran vartin päästä. Mutta sitten alkoikin jo tapahtua. Kun tippaa oli lisätty kolmasti klo 19.45, alkoivat kunnon supistukset 19.50. Mies tuijotti minua ihmeissään, kun voihkin siinä tuskissani ja sain sanottua "nyt sattuu, soita sitä kelloa!" Mies soitti ja kätilö saapui. Pari-kolme supistusta oli mennyt ilman ilokaasua, mutta sitten sain maskin naamalle. Kätilö hälytti anestesialääkärin, spinaalipöytä olikin laitettu jo valmiiksi. Selkä piti tietenkin taas köyristää ja sanoin, että se on vähän hankalaa, kun on niin lyhyet välit.
-Ai nikamissa? kysyi anestesialääkäri.
-Ei kun supistuksissa, vastasin.
Oli vähän eri fokus. Sain spinaalin kahdeksalta ja kivut katosivat täysin. Istuin risti-istunnassa sängyllä ja annoin vauvan laskeutua. Mies tarjoili mehua ja otti kuvan, jossa poseeraan hymy huulilla mehulasi kädessä. "Tässä äiti synnyttää", aion kertoa lapsille.
Avautumiseen meni kaksi tuntia. Seurasin supistuksia monitorista ja kaikki piuhat irtoilivat ja kone reistaili. Pinnikin irtoili vauvan päästä moneen otteeseen ja sen seurauksena Taimilla on nyt päänahassa pieniä punaisia haavoja. 21.55 sain alkaa ponnistaa. Ponnistin jakkaralla ja 21.58 meille syntyi maailman suloisin pieni vauva, ihan sininen ja kinainen eikä sukupuolestakaan ottanut tolkkua.
Kiikutin sen sängylle ja yritimme ottaa selvää, saimmeko tytön vai pojan.
-Kyllä se on tyttö! Tervetuloa maailmaan, pieni Taimi!
Vauva: 3985 g, 52 cm, 9/10/10 (sinersi)
Raskausviikko: 42+0
Synnytyksen kesto: 2 h 8 min, ponnistusvaihe 3 min
Täältä löytyvät synnytyskertomusten osat 1-3 (vika postaus)
Executive summary kaikista neljästä:
1) Tytöt syntyivät viikolla 42+0 käynnistettyinä, pojat spontaanisti alkaneina
2) Minikääpä ja Taimi olivat sinisiä (9/10/10) ja Kääpä ja Toukolainen punaisia (10/10)
3) Kääpä ja Minikääpä ponnistettiin puoli-istuvassa asennossa, Touko ja Taimi jakkaralla kolmessa minsassa
4) Kaksi ekaa meni pelkällä ilokaasulla, kahdessa vikassa synnytyksessä sain spinaalin
Mutta, se oli siinä se. Uusia synnytyksiä ei ole luvassa, nyt keskitytään näihin neljään kääpäläiseen.
No comments:
Post a Comment